Allergiaruikutus se vaan jatkuu...

Tämä blogi alkaa olla yhtä allergiaruikutusta, mutta näiden asioiden ympärillä meidän elämä pyörii tällä hetkellä. Ikävä kyllä.

Maanantaina käytiin allergiakontrollissa. En tiedä mitä odotin, mutta käynnin jälkeen pää oli taas yhtä sotkua. Eihän näihin pulmiin kukaan voi antaa oikeaa ongelman poistavaa ratkaisua. Lääkäri otti meidät onneksi tosissaan (näitäkin on, jotka eivät suolisto-oireita ota vakavissaan). Kuunteli tarkasti tilanteen tähän asti, ja teki selväksi, ettei jäädä näiden kanssa yksin. Ainakin kaksi puhelinsoittoa tulossa ennen joulua, ja joulun jälkeen taas uusi käynti, jollei aikaisemmin tule tarvetta. (Onneksi meillä on se vakuutus!!).

Saatiin selkeä lista, jonka mukaan lähdettäisiin etsimään sopivia ruoka-aineita. Ruokamääriä ei edes yritetä nyt kasvattaa, vaan totuttaa suolistoa uusiin ruokiin. Tulevaisuudessa aloitetaan luultavammin sopivien etsiminen rotaatiolla. Kunhan löydettäis edes joku ruoka-aine pohjalle. Otettiin myös verikokeita, jos pojan elimistössä on muuten nyt jotain pielessä kun ei ota mitään vastaan.

Tiistaina keiteltiin sitten riisipuuroa Risenta-jauhoista. Aamupäivästä pojalle annettiin teelusikkallinen. Ja kuinkas sitten kävikään...iltaa kohden lisääntyvää kakkailua, ja illan viimeisen vaipan sisältö oli limaa ja verta. Se siitä kokeilusta. Eilinen päivä meni kakkailuksi. Peppu paloi rikki ja poika oli väsynyt. Pelkällä korvikkeella jatketaan taas ainakin perjantaihin asti.

En osannut alussa kuvitella miten raskasta tämä voi olla. Yöt menee surkeasti ja viimeisetkin energian rippeet käytetään allergia-asioihin. Tämä kuulemman helpottaa. Ajan kanssa tähän kuulemman tottuu. Olen kai osittain jo tottunutkin. Tällä hetkellä kuitenkin inhoan väsynyttä, laiskaa ja valittavaa itseäni. Haluaisin olla sellainen ihana kotona puuhaileva iloinen äiti. Ehkä vielä joskus olenkin. Onneksi lähitulevaisuudessa häämöttää muutama juttu ilman poikaa. Välillä tunnen itseni itsekkääksi niistäkin, ehkä keskivertoa huonommaksi äidiksi. Ne kuitenkin ovat tällä hetkellä niitä voimaannuttavia juttuja, joiden avulla ajatukset saa välillä muihin asioihin. Pojan kanssa ollessa se onnistuu harvemmin, sillä syöminen nyt vaan näyttelee melko isoa roolia arjessa.

Vertaistuki on ollut korvaamatonta. Ei kukaan ymmärrä tätä turhautuneisuutta, jollei ole itse kokenut. En osannut itsekään ymmärtää. Nyt se kuitenkin konkretisoituu päivä päivältä. Toisaalta välillä luen kauhulla muiden äitien juttuja. Tämä voi mennä vielä paljon pahemmaksikin.

Poika onneksi on kiukuttelevasta masusta huolimatta pääosin iloinen höpöttelijä. Maailman ihanin!

Allergiaelämää vol. 3

Maissikin näyttää kaatuvan pojan ruokavaliosta. Ainoa sopivaksi luultu kiinteä. Takaisin lähtöruutuun...

Kolme viikkoa syötiin aikas laihaa maissipuuroa. Kahtena päivänä keitettiin pussin ohjeen mukaista ja lopputulos: kakkaa, puklua, hieman ihottumaa, peppu rikki, eilinen ilta oksentamista ja tänään itkuinen ja kipeän oloinen poika. Äitikin on kahta jälkimmäistä (paitsi poika). Tuntuu uskomattoman lannistavalta. Miten voi mennä näin? 

Noh, pelkällä korvikkeella jälleen. Menekki tuntuu vaan vähentyneen...

Tämä päivä menee sohvan nurkassa sylitellen. Kerätään taas sisua seuraaviin kokeiluihin. 

"Muristellaan murheenmurut,

sirpaleet ja sydänsurut

Litistetään lusikalla lyttyyn

- sitten pudotetaan lytyt pyttyyn"

                                 -Heli Pukki-

Allergiaelämää vol. 2

Nyt tämä alkaa pahasti mennä suuntaan, jota kauhulla pelkäsin pari kuukautta sitten. Nimittäin pojan allergiat. Maissipuuro on edelleen ainut ruokavalioon saatu laajennus korvikkeen lisäksi.

Se päärynä taisi kaatua seuraavana päivänä sen jälkeen kun täällä kirjoittelin, että taitaa sopia. Pojalle nousi ihottumaa leukaan ja poskiin, puklaillu lisääntyi sen verran, että pyykkivuori oli lähteä hallinnasta. Lisäksi pissaaminen lisääntyi hurjasti. Vaippojen imuteho ei meinannut riittää. 

Päärynästä toivuttiin nelisen päivää ja viikonloppuna kokeiluun otettiin mustikka. Ensimmäisen päivän (1tl) yö oli levoton. Seuraavana päivänä sitten jo oksennettiinkin kaaressa. Lisäksi se pieni määrä mitä meni vatsaan asti tuli suoliston läpi sulamattomana. Siis täysin samanlaisena kuin oli mennyt sisällekin. Toinenkin yö meni levottomasti. Tosin eihän tässä voi olla varma valvottiko alaikenestä pilkistävä hammas vaiko vatsanväänteet. Helppoa hei. Joka tapauksessa ainakin vielä eilen vatsa toimi vilkkaammin ja ilmavaivoja oli normaalia enemmän.

Kävipä tässä taannoin niinkin, että tämä äiti unohti hetkeksi poikansa olevan allerginen. Lykkäsin pojan käteen porkkanatikun sen enempää ajattelematta, kun tuntui ikenet kutisevan. Hetken sitä imeskeli ja tuntu saavan suuhunsa hyvää makua. Eipä olisi kannattanut. Hetkeä myöhemmin oksenneltiin sen päivän ruokasaalis ulos. Ei siis varmaan kokeilla porkkanaakaan hetkeen. 

Täytyy kyllä sanoa, että on aika stressaavaa ja ahdistavaa. Sopivia ruoka-aineita pitäisi löytää, mutta uusien kokeilu on hermostuttavaa puuhaa. Se kokeilu kun vielä kestää aina viikon kerrallaan. Jos sopii niin viikko samaa, jollei niin tilanteen rauhoittaminen vie aina sen 3-4 päivää. Kunpa voisi ennalta tietää, että jokin sopii. Hieman jopa kateellisena tulee luettua muiden suunnillen samanikäisten vauvojen äitien juttuja soseiden syömisestä. Sitä vaan haetaan kaupasta purkki tai kokkaillaan jonkin vauvan ruokareseptin mukaan eri ruoka-aineita sekoittaen. Tuntuu omasta näkökulmastani todella höveliltä toiminnalta. Itse kykin sosepurkkien edessä silmät sirrillään lukemassa ainesosaluetteloita ja totean, että ei, sellaisia purkkeja, joissa olisi vain yhtä ruoka-ainetta ei ole tullut yhtään lisää sitten viime käynnin. Sitten tutkaillaan kotona nenä kiinni ruudussa, että mitä seuraavaksi uskaltaisi kokeilla. Suorastaan ikävää, että jokainen lapsi on näissäkin asioissa niin yksilö. Ei auta kokeilla samaa kaavaa kuin jokin toinen perhe samassa tilanteessa. Allergioissa ei tunnu olevan mitään logiikkaa. 

Teff, amarantti, puolukka, mustaviinimarja, jamssi, mustajuuri, avokado, persimon, aprikoosi, kvinoa, ananaskirsikka...Vinkkejä, joita olen saanut muilta allergisten äideiltä. Puolia en ole edes itse maistanut. Jos kuitenkin seuraavaksi riisipuuro. Arvotaan tuolta listalta sitten sitä seuraava. Vaiko toisin päin. En tiedä. Toivutaan ensin mustikasta. 

Puuroa ja päärynää

Nyt se on sitten aloitettu! Nimittäin kiinteiden maistelu. Viikko sitten keiteltiin ensimmäiset puurot Risenta -maissijauhoista. Ensimmäiset syömiskerrat olivat melkoisen sottaisaa puuhaa. Puuroa päätyi enemmän muualle kuin suuhun. Yllättävän nopeasti poika kuitenkin tajusi suuhun lusikoitavan massan olevan ruokaa, joten se kannattaa nielaista. Tämän oivalluksen jälkeen syömiset ovat sujuneet oikein mallikkaasti. Poika on suorastaan täpinöissään lusikan lähestyessä suuta.

Kun pohjalla on jo yksi allergia on perusteltua aloittaa kiinteiden maistelu jo neljän kuukauden ikäisenä hitaasti ruoka-aineita lisäillen. Meidän kohdalla kiinteiden kimppuun patistaa myös korvikemaidon heikko menekki. Maitoa menee päivässä edelleen vain noin 700ml. Rohkeus ei ihan riittänyt aloittaa perinteisesti perunalla, vaan meillä edetään mahdollisimman allergianeutraaleilla ruoka-aineilla (jos sellaisia nyt edes on...). Nyt maissin rinnalla on maisteltu parin päivän ajan päärynää. Kumpikin tuntuu tällä hetkellä sopivan. Tosin pojan allergiaoireet ovat aina tulleet vasta 3-4. päivänä, joten päärynän kohdalla en uskalla vielä riemuita. Uusien ruoka-aineiden lisääminen tapahtuu joka tapauksessa tahdilla yksi uusi per viikko. Seuraavaksi suunnitteilla olisi lisätä jokin kasvis. Bataatti, kesäkurpitsa tai kukkakaali ovat tällä hetkellä mielessä pyöriviä vaihtoehtoja. Maissipuuron rinnalle olisi lähitulevaisuudessa ajatuksissa kokeilla myös Holle riisivelliä tai Muksun riisipuuroa.

Allergiaelämää

Maitoallergian toteamisesta on nyt kolme viikkoa ja ajattelinkin kirjoitella tämän hetken kuulumisia asian tiimoilta.

Altistuksen jälkeen muutama päivä kului kipeän ja itkuisen pojan kanssa. Särkylääkkeillä saatiin helpotettua raukan oloa edes hieman. Nuo päivät tuntuivat kestävän ikuisuuden. En ihan heti keksi mitään ahdistavampaa kuin kipeänä karjuva vauva. Onneksi nuo ajat ovat ainakin toistaiseksi takana päin.

Altistuksesta toipumisen jälkeen meillä on elelty varmaankin sellaista ihan "normaalia" vauva-arkea. Syödään, nukutaan, touhuillaan ja ränkätään kun siltä tuntuu. Kipuitkut ovat poissa ja suoliston toiminta rauhoittunut. Omat epätoivon tuntemuksenikin ovat pysyneet poissa jo hyvän tovin. Arki pyörii suht kivuttomasti. Tosin yöheräämiset näemmä tuottavat tuskaa aina, oli niitä sitten paljon tai vähän. Nykyisellään meillä heräillään syömään kahdesti yössä, ja se sängystä ylös nouseminen on tasan yhtä vaikeaa kuin silloinkin kun heräiltiin tunnin välein. Tosin väsymys on onneksi sentään huomattavasti vähäisempää.

Pari kiusaakin tähänkin aikaan on mahtunut. Ennen altistusta saatu rota -rokote vaivasi lähes kuukauden ajan antamisen jälkeen. Ei onneksi aiheuttanut kipuja, mutta melkoisen kakkavaippa rallin. Olen tosissani harkinnut, että ollaan ottamatta viimeinen tehoste. Sen verran pojan ruuansulatusta on jo härnätty, ja uskon, että kaksikin rokotetta antaa jonkinmoisen suojan tautia vastaan.

Jostain syystä tämän hetkinen korvike, Nutramigen, ei ole pojan mieleen. Tai ainakin syöminen on välillä kovin haastavaa. Korvikemäärät taitavat jäädä melkein päivittäin alle purkin suosituksen; 800-1000ml per päivä. Ehkä tästäkin syystä ruokailuvälit ovat yötä päivää 3 tuntia. Parin viikon päästä neuvolassa nähdään onko tällä ollut vaikutusta kasvuun. Omasta mielestäni poika kasvaa kohisten, joten tuskin suuremmasta energiavajeesta on kyse.

Viimeksi oman allergialääkärimme kanssa puhuessani hän suositti kokeilemaan maidonsakeuttajaa ruokailujen helpottamiseksi. Kokeiltiin Nutrilon Nutriton sakeuttajaa. Sillä ei saatu aikaiseksi kuin vatsaväänteitä ja ilmavaivoja. Nutriton sisältää johanneksen leipäpuuta, johon poika ilmeisesti reagoi. Johanneksen leipäpuu ja soija kulkevat ilmeisesti jokseenkin käsi kädessä, joten tietysti rakentelin päässäni kauhukuvia myös soija-allergiasta. Nähtäväksi jää.

Kiinteiden aloittaminen on pyörinyt mielessä kun korvikkeen syöminen tökkii. Ehkä otan asian puheeksi seuraavalla neuvolakäynnillä. Tosin luotto meidän neuvolaan allergialapsen asioissa on aika lähellä nollaa. Perus perunalla ei meillä ainakaan uskalleta aloittaa. Toiset suosivat mietoja hedelmäsoseita tai kesäkurpitsaa. Itse olen pyöritellyt mielessäni ajatusta riisi- tai maissivellin/puuron aloittamisesta. Nutramigen sisältää maissitärkkelystä, joten maissin luulisi olevan turvallinen vaihtoehto. Viikolla löysin kaupan hyllyltä Sinlac nimistä puuroa, joka on suunnattu nimenomaan allergisille vauvoille. Melkein jo innoistuin ostamaan, mutta sisällysluettelon johanneksen leipäpuu laimensi intoni. Onneksi maissivellin keittely itse ei varmasti ole kovinkaan hankalaa.

Kaiken kaikkiaan meidän elämä on nykyisellään mahdottoman paljon mukavampaa kuin jokin aika sitten. Vauva-arki alkaa tuntua jo aika siedettävältä :)

Vauvavapaata

Sunnuntai-iltapäivänä päästiin miehen kanssa ensimmäistä kertaa nauttimaan kahdenkeskisestä, vauvavapaasta, ajasta. Anoppila saapui lapsenvahdiksi, ja myönnetään, että kyllä hieman hirvitti lähteä pois kotoa ja jättää poika muiden hoidettavaksi. Entä jos se karjuu koko ajan? Jollei suostu syömään? Jos tapahtuu jotain arvaamatonta?

Ei tapahtunut. Oltiin pois ehkä kaksi ja puoli tuntia, ja kotiin tullessa kommentti taisi olla, että mitä te jo nyt tulitte. Kaikki oli mennyt hyvin. Kaikki osapuolet vaikuttivat tyytyväisiltä. 

Kahdenkeskinen aika teki kyllä hyvää. Kävimme rauhassa syömässä lempiravintolassamme. Jopa yllättävän nopeasti osasin rentoutua nauttimaan hetkestä. Kauan himoitsemani vuohenjuusto -pasta maistui taivaalliselta, mutta tärkeintä, hetken aikaa saimme olla vain toistemme puolisot. Vauva-arjen keskellä helposti unohtuu mistä kaikki sai alkunsa. Kahdesta toistensa seurassa viihtyvästä ihmisestä. Helpottavaa huomata, että nuo ihmiset löytyvät edelleen äiti- ja isä -titteleiden takaa. Meillä oli mukavaa. 

Hetki oli ehdottomasti tarpeen. Muistutus miten hyvä meillä on olla yhdessä, vaikka arjen hulinassa usein tiuskitaan, valitetaan ja suututaan. Se on pinnallista. Syvemmällä ne tunteet ovat edelleen kohdallaan, enemmänkin. 

Toivottavasti päästään nauttimaan vastaavista irtiotoista toistekin. Meillä ei olla oltu yhtään niin hermostuneita.

Tästähän kaikessa on loppujen lopuksi kyse.

Pystyy kun vaan tahtoo.

Olen siis taas pitänyt huolta, etten ehdi viettää joutavaa vapaa-aikaa, ja "harrastelen" opiskelua arjen kaaoksen pyörityksen ohessa. Vuosi sitten monta vuotta kestänyt projektini päästä opiskelemaan minua ihan oikeasti kiinnostavia asioita toteutui. Sain puhelun Turun yliopistolta. Minut oli hyväksytty varasijalta opiskelemaan erityispedagogiikkaa. Opiskelujen aloitus siirtyi silloisten työkuvioiden vuoksi. Nyt aloittamista jarruttaa luonnollisesti perhesyyt.

Koska minulla tuntuu aina olevan kiire edetä elämässä etapista toiseen, päätin aloittaa erkkapedan perusteiden opiskelun verkko-opintoina avoimen kautta. Ihan vaan tässä äitiyden opettelun sivussa.

Torstaina sain päätökseen ensimmäisen jakson. Uskon, että suoritukseni menee vielä läpikin. Hieno fiilis. Taas yksi taisteluvoitto. Korostaen sanaa taistelu. Jollei ole vielä tullut esille, niin meillä on tosiaan ollut aika itkuista ja väsynyttä aikaa kaikkien osalta. En ole ihan varma missä välissä läpikävin vajaan 300 sivua tenttimateriaalia, mutta jotenkin sen tein. Onneksi osa asioista oli jo ennestään tuttua. Essee tentinkin onnistuin palauttamaan reilusti ennen määräaikaa. Hyvä minä.

Myönnetään, että muutaman kerran on tullut jo nyt sanottua, että luovutan. En kuitenkaan niin tehnyt. Opiskelu, on tuonut - stressilisän lisäksi - järjellistä vastapainoa vauvakaaoksen rinnalle. Mahdollisuuden keskittyä välillä ihan muihin, omiin juttuihin. Tähän asti luennoille on voinut osallistua iltaisin kotikoneelta. Täytyy myöntää, että linnoittautuminen yksin huoneeseen luurit päässä kahdeksi ja puoleksi tunniksi on välillä tuntunut aika hyvältä. Välillä taas aika vaikealta. Vauvan itku tunkeutuu tehokkaasti sekä oven että kuulokkeiden läpi. Vaikea olla menemättä ja keskittyä oppimaan. Jokatapauksessa taas kiitos ja anteeksipyyntö miehen suuntaan. Yksin opiskelu ei onnistuisi ollenkaan.

En vielä tiedä miten opintojen käy. Onnistunko suorittamaan kaikki 25 opintopistettä kesään mennessä. Jos sen kuitenkin teen, osoitan taas itselleni miten tahtomalla pystyy.

Nyt kuitenkin viikonlopun viettoa ilman pakkoa tehdä mitään. Kaikki kolme seuraavan jakson kirjaa sattui olemaan varattuina, joten joudun nyt vaan keskittymään yhteen asiaan, perheeseen. Ei muuten haittaa yhtään!

Baby blues

Eilisiltana lueskelin perjantaina postilaatikkoon kolahtanutta lokakuun Vauva-lehteä. Maija Kangasluoman kirjoitus baby bluesista "Ensimmäiset viikot vain itkin" iski kohdallani. Osa tekstistä oli kuin suoraan suustani. Ensimmäisinä viikkoina vauvan kanssa mieltäni painoivat paniikki, ahdistus ja epätoivo. Odotukseni pakahduttavasta onnen tunteesta petti minut täysin.

Kuten kirjoittajalla, minullakin itku vaani kurkussa jatkuvasti, eikä mikään tuntunut miltään. Tai tuntui, lähinnä ylivoimaiselta. Osansa tuskaan toi alusta asti taistelua ollut imetys. "Päivät matelevat parin tunnin sykleissä, imetyksestä toiseen." Jep. Tosin meillä syklin pituus taisi olla puolesta tunnista tuntiin. Paikkani oli hikoilla sohvalla imetystyynyn alla. Kangasluoman lailla toivoin vain, että poika olisi tämän imetyksen jälkeen edes hetken hiljaa. Haluan olla edes hetken rauhassa.

Mieheni tietysti yritti helpottaa oloani minkä pystyi. Lähti huutavan vauvan kanssa hetkeksi vaunuilemaan tai päästi minut käymään kaupassa. Vauvan poissaolo ahdisti aivan yhtä lailla kuin läsnäolokin. Tähyilin parvekkeella, milloin poika tulee takaisin. Kaupassa kiisin päätöntä vauhtia, ja jo kotipihaan tullessa kuulin päässäni vauvan itkun, joka vain voimistui rappukäytävässä. Todellisuudessa vauva ei edes itkenyt.

Vauvan synnyttyä meillä kävi tietysti vieraita. Ystävät ja sukulaiset jaksoivat ihastella tulokasta. "Eihän tämä edes itke". Eipä juuri sillä hetkellä. Jokainen vieraan suusta tullut vauvan hehkutus tuntui itselleni lähinnä syyttelyltä. Enkö todella ymmärtänyt miten ihana tuo sillä hetkellä lähinnä tunkeilijalta tuntuva ruttukasa on? Onko minussa jotain vikaa? Olenko jo nyt epäonnistunut äitinä? Asiaa ei helpottanut ystäväni, joka sai esikoisensa samoihin aikoihin. Toisin kuin meillä, heillä kaikki tuntui täydelliseltä onnelta alusta asti. Oma tuntemukseni viallisuudestani vain vahvistui. Puuttuuko minulta jokin äiti -geeni?

Kangasluoma kertoo ystävästään, joka oli myös kokenut vauva-alun ahdistavuuden. Se oli helpottanut oloa. Itseltäni tällainen vertaistuki puuttui. Odotin ehkä löytäväni sellaisen vauvatuokioista, joihin raahauduin puoli väkisin. Ei löytynyt. Omia ajatuksiani en uskaltanut edes kertoa ääneen huono äiti -leiman pelossa. Meillä menee ihan hyvin. Valehtelin. Ystäväni, jolla on jo taaperoikäinen poika, puki välillä puolestani sanoiksi ajatuksia, joita en uskaltanut sanoa ääneen. Se helpotti jonkin verran. Minua ei tuomittukaan. Päinvastoin. Sain kuulla muistutuksen, että olen varmasti paras mahdollinen äiti pojalleni. Kiitos.

Kuten Kangasluomakin, mainitsin kerran asiasta neuvolassa. Tai en ehtinyt edes mainitsemaan. Terveydenhoitaja sai vastaukseksi kuulumisten kyselyyn kunnon kyyneltulvan. Ei puhuttu baby bluesista tai masennuksesta. Sain vain kouraani perhetyöntekijän ja neuvolapsykologin yhteystiedot. Perhetyöntekijän apu tuntui minulle vieraalta. En todella halua vierasta henkilöä kotiini hääräämään. Enkä kokenut sellaiselle olevan edes tarvetta. Neuvolapsykologille yritin soittaa. Kesälomalla vielä kaksi viikkoa kertoi vastaaja. Terveydenhoitaja olisi voinut kertoa, että tunteet ovat ihan normaaleja ja ohimeneviä. Olisi auttanut tyhjänpäiväisiä puhelinnumeroita enemmän.

"Niin kuitenkin käy, että samalla kun vauvanhoito rutinoituu ja pieni ihminen tulee tutuksi, myös mieleni käy valoisammaksi", toteaa Kangasluoma. Näin kävi myös minulle. Alun synkät ajatukset vaihtuivat päivä päivältä valoisammaksi. Välillä osasin jo itkeä ihan onnesta. Tällä hetkellä, pojan ollessa hieman yli kolme kuukautta, en tiedä mitään ihanampaa kuin vauvan pehmeän posken suukottelu, ilon kiljahdukset, hymyt, yhteiset juttutuokiot tai koko perhe sohvalla lämpimänä kasana. Vaikka allergian takia meillä on ollut itkuista ja väsynyttä, rakkaus tätä uutta elämää kohtaan kasvaa koko ajan. Tietysti välillä on myös niitä epätoivon hetkiä, mutta uskon, että niitä on loppujen lopuksi kaikilla. Niistä ei ehkä vaan puhuta.

Kuten Kangasluomakin, toivoisin, että baby bluesista puhuttaisiin enemmän. Pumpulin pehmeiden vauvajuttujen rinnalle tarvittaisiin kontrastiksi enemmän tarinoita vauva-arjen vaikeudesta, vaikka kaikki olisi päällisin puolin ihan hyvin. Neuvoloissa pitäisi olla jaossa enemmän tietoa baby bluesista. Se on normaalia, varmasti melko yleistäkin. Negatiivisillekin tunteille tulisi antaa tilansa, syyllisyys vain pahentaa niitä.

Jos toinen lapsi on meille joskus ajankohtainen, uskon selviäväni tunteideni kanssa paremmin. Nyt tiedän niiden olevan ohimeneviä. Vastasyntyneen odotuksen sijaan odotukseni kohdistuisivat ehkä ennemminkin aikaan kuukausi jälkeen synnytyksen. Silloin elämä alkaa pikku hiljaa voittaa.

Meillä on ihana perhe. Kaikesta huolimatta.

Tässä loppuun vielä netistä bongaamani runo, josta itse sain jollain tapaa lohtua kamppaillessani tuntemuksieni kanssa.

Jos en olisi syntynyt
enkä olisi tässä, 
olisinko tyhjä paikka
pilkkopimeässä?

Jos en olisi syntynyt, 
olisinko missä?
Yksinäinen pisara
meren syvyyksissä?

Olisinko tuuli
tai häivähdys hento,
perhosen kepeä 
siivenlento?

Jos en olisi syntynyt,
olisinko tähti,
joka kauas kodistaan
luo ystävänsä lähti?

Jos en olisi syntynyt,
enkä olisi täällä, 
olisinko kaipaus
sydämesi päällä?

Olisinko hellyys, 
kuin pehmeää lunta,
sydämesi
ihanaa unta?

Jep, maitoallergia.

Altistuksen jälkeen poika oksenteli epämääräisesti ja kakka muuttui ripulimaiseksi. Perjantai-iltana alkoi kuitenkin oireista selkein. Tutut kipuitku karjunnat palasivat. Aika todella kultaa muistot. Parisen viikkoa oltiin ilman näitä tuskanhuutoja, ja nyt kummastelin, että onko tää oikeesti näin kauheeta huutoa/tätäkö me jaksettiin viikkoja, jopa kuukausia.

Lauantaina kipuilu vaan jatkui, joten suunnattiin lääkärille. Altistuksen tehnyt lääkäri ei ollut paikalla, joten päädyimme toiselle. Totta kai poika sattui olemaan tyytyväisimmillään juuri lääkärissä. Minähän sitten tietysti kuvailin ja valitin minkä osasin, ja joka toisessa lauseessa vakuuttelin, ettei poika ole kotona ollut tänään yhtään näin tyytyväinen. Tämä johtui ihan altistuksen tehneestä lääkäristä, joka tuntui suhtautuvan aika epäilevästi meidän maitoallergiaan: "Josko se olikin sitä kolmen kuukauden koliikkia?". Ei tosiaan ollut. Tämä toinen lääkäri suhtautui asiaan onneksi paremmin. Joutui vakuuttelemaan minua: "Kyllä me lastenlääkärit teitä vanhempia uskotaan.". Lääkäri kirjoitti B-lausunnon erityiskorvattavuutta varten ja ohjeisti jatkoa. Nyt se siis oli mustaa valkoisella. Meillä on maitoallergia.

Kaikesta huolimatta diagnoosi oli viikonlopun positiivisin asia. Helpotus. En tietenkään olisi toivonut meidän kohdalla mitään allergioita, mutta nyt meillä on syy ja ratkaisu pojan huonoon oloon. Palautuminen altistuksesta vie kuulemman muutamia päiviä. Kun niistä selvitään, toivon, että kipuitkut ovat meillä pääosin historiaa.

Diagnoosia lukuunottamatta tämän viikonlopun olisi voinut jättää välistä. Oma mieli on surkea, pettynyt, ahdistunut, mutta silti vähän kevyempi. Ja huomenna on taas maanantai...

Suolisto-oireinen maitoallergia?

Meillähän ollaan oltu itkuisia alusta alkaen (poika ja välillä äitikin). Ensimmäiset yöt sairaalasta kotiutumisen jälkeen olivat yhtä huutoa. Pääteltiin, että jaahas, onnistuttiin saamaan kolmen kuukauden koliikki vauva. Google oli ahkerassa käytössä epätoivon hetkinä. Keksittiinkin kiikuttaa poika vyöhyketerapiaan, sillä siitä monet olivat saaneet apua koliikkivaivoihin. Taidettiin käydä neljä kertaa, ja jotain taikaa siinä oli. Elo oli hieman rauhallisempaa. Itkuista kyllä edelleen. Siitä alkoikin sitten oma TJ-laskentani kohti kolmen kuukauden etappia, jolloin kaikki varmasti helpottaa.

Mitä lähemmäs tuo maaginen kolme kuukautta tuli, sitä vaikeammaksi meidän elo muuttui. Alusta asti imetyksen ohella käytössä oli korvike. Korvikemerkkejä vekslattiin ees sun taas rauhallisemman arjen toivossa. Ei tulosta. Noin kuukausi sitten meno yltyi liian hurjaksi. Poika huusi kaarella kipuitkua, missään ei ollut hyvä, nukkuminen melkein mahdotonta samoin syöminen ja pulauttelut muuttuivat oksenteluksi. Imetys loppui muututtuaan mahdottomaksi raivoavan pojan kanssa.

Neuvolasta ja muilta ihmisiltä sai kuulla, että toiset vauvat vaan on itkuisempia jne. Lopulta itselle tuli kuitenkin ajatus, ettei se ihan tällaista voinut olla. Varasin ajan lääkäriin. Onneksi meillä on vaakutus, joten saatiin mennä suoraan yksityiselle. Lääkäri käynti oli melkoista sähellystä. Enpä ollut tajunnut varata pidempää aikaa, ja lääkäri ressu yritti tehdä kaikki mahdolliset tutkimuksensa 20 minuutissa...kolme varttiahan siinä kuitenkin meni. Lopputulemana lääkäri ehdotti siirtymistä Nutrilon Pepti korvikkeeseen ja ruokailuvälien pidentämistä vähintään kolmeen tuntiin, jotta ärtynyt suolisto saisi rauhoittua. Siinähän sitten marssin kauppaan ja voi sitä heikotuksen määrää korvikehyllyn edessä...34 euroa purkki!? Ei siinä muu auttanut. Eipä muuten koskaan pitäisi laskea jonkin asian kuukausikustannuksia. Alkaa väkisinkin ahdistaa.

Ensimmäiset yöt Peptin kanssa olivat taas uusi järkytys. Tällä kertaa positiivinen sellainen. Poika veteli unta 7 tuntia putkeen! Taidettiin muutama päivä vaihdon jälkeen onnistua miehen kanssa syömäänki yhtä aikaa, ja tuttava pariskunnan vierailukin onnistui niin, että vieraille pystyi ihan puhumaan vauvan yli huutamisen sijasta. Vau! Lääkäri soitti kuulumisia viikko ruokavalion muutoksen jälkeen. Alkoi puhua maitoaltistuskokeesta. Sitten minulle vasta aukeni, että hei, meidän pojallahan epäillään nyt maitoallergiaa. Mitä ihmettä? Altistus sovittiin parin viikon päähän. Kolmen kuukauden koliikki teoria romukoppaan.

Seuraavana päivänä lääkärin puhelun jälkeen alkoivat taas ongelmat. Tietysti. Pojalla alkoi ihan hirmuiset ja pahanhajuiset ilmavaivat. Kakka muuttui kaikkea muuta kuin terveen hajuiseksi ja näköiseksi. Vihreää savikakkaa, jonka hajulla meinasin ihan itsekin tyrmääntyä. Poika muuttui taas itkuiseksi ja yöt menivät täysin pieleen. Samoin päiväunet. Uutta puhelua lääkäriin, että mitäs nyt. No tietysti, korvike taas kerran vaihtoon. Tällä kertaa Nutramigen käyttöön. Ja taas heikotti; 30euroa purkki, puolet pienempi kuin Nutrilon. Hinnan tuplaus siis.

Samaan aikaan Nutramigenin aloituksen kanssa osui tietenkin rokotukset. Rota. Pulautukset lisääntyivät ja kakkaa alkoi ilmestyä joka vaippaan. Peppu muuttui kipeän punaiseksi. Muuten poika kuitenkin tuli tyytyväisemmäksi, ja kakat alkoivat näyttää ja haista terveemmiltä. Johtopäätöksenä, että korvike sopii aikasempaan paremmin, mutta rota-rokotuksen aiheuttamat sivuoireet häiritsevät todellisen tilanteen näkemistä. Olin jo varma, että maitoaltistus siirtyy. Ei onneksi.

Tänään sitten oltiin altistuskokeessa. Altistuksen aikana ei tullut selkeitä iho-oireita. Niitä ei kyllä odotettukaan, kun poika oireillut vain suolistolla. Nyt määräyksenä jatkaa altistusta kotona huomisesta eteenpäin tavallisella maitokorvikkeella oirepäiväkirjaa täytellen. Viikon päästä kontrolliaika, jollei ennen tule selkeitä oireita. Hirvittää. Rotan aiheuttamat oireet ovat helpottamassa ja nyt sitten pitäisi kiusata raukkaa maidolla. Vaivasta toiseen. Pari tuntia altistuksen jälkeen tuli jo ensimmäinen oksennuspuklu, muuten ei merkittäviä oireita.

Korvikevaihdokset, rokotukset, altistus. Pojan suolisto on joutunut jatkuvaan muutostilaan ja lisää luvassa. Toivon niin, että tämä kiusaaminen loppuisi, ja saataisiin selkeät allergiaoireet, diagnoosi ja oikea korvike. Jos näin käy, hyvällä tuurilla saadaan pojan elimistö tasapainoon parin viikon sisään. Hitto miten pitkä aika. Toistaiseksi kuitenkin TJ tuntematon.

Meidän maitobaari. Mitä sais olla?

Kymmenen asiaa, jotka sinun tulee tietää elämästä.

Eilisellä kauppareissulla vastaani tuli postikortti, joka näiden kaikkien karujen käpyjen keskellä suorastaan huusi minua:

Useampi kohta kolahtaa ainakin minuun. Erityisesti 4, 5, 6 ja 9. Entäs suhun?

Taidanpa yrittää tsempata noissa osioissa edes hetken. Hellittäisköhän tää hiukan kireää tunnelma täällä kotona. Kenties.

Yhtä kaikki. Kortin paikka on nyt meidän jääkaapin ovessa. Josko siitä tarttuisi jotain kaikille ko. ovea käyttäville.

Synnytyskertomus

Pienen suuren miehen syntymästä on kulunut aikalailla kolme kuukautta, ja ajattelin palata tuohon päivään. Luvassa siis synnytyskertomus!

Olin koko raskausaikani toivonut (jostain syystä), että poika syntyisi kesäkuussa. Oman tahdon mies oli ilmeisesti kuullut tämän ja päätti aloittaa maailmaan tulonsa sillä kellon lyömällä kun kesäkuu vaihtui heinäkuuksi. Synnytys alkoi spontaanisti lapsivesien menolla aika tarkkaan klo 00.00. Edeltävänä iltana olin päättänyt, että nyt yritän nukkua selkäkivuista huolimatta, että ensi yönä ei ainakaan lähdetä tositoimiin. Tähän asti joka ilta oli mielessä pyörinyt levoton ajatus, että josko ensi yönä.

Lapsivesien mentyä soitin synnytyspäivystykseen. Koska supistuksia ei ollut, saimme ohjeeksi odotella niitä ilmestyväksi aamukymmeneen asti. Sitten näytille. Puhelun päätyttyä olinkin ajatuksella, että okei, nyt koitetaan nukkua ja kerätä voimia tulevaan synnytykseen. Väärin. Oman tahdon mies. Supistukset alkoivat säännöllisinä noin vartti puhelun loppumisen jälkeen. Pari tuntia pyörittiin kotona sekavassa mielentilassa, taisin käydä kuumassa suihkussakin. Noin kello 2 lähdettiin synnytysvastaanotolle, kun kotona oleminen alkoi olla aikalailla tuskaista. Kerrottakoon tässä kohtaa, että minulla supistukset tulivat alusta asti ilman taukoja, joten neuvolan ohje levätä supistusten välissä ei toiminut.

Synnytysvastaanotolla kohdunsuu oli auki vain sormelle. Menin taasen kuumaan suihkuun lievittämään olotilaa. Se toimikin hyvin, mutta suihkusta pois tuleminen olikin projekti sinällänsä. Samantien kun hanan sulki iski päälle tuskaisa tuntemus alaselkään sekä -vatsalle. Jossain vaiheessa aamuyötä kipu yltyi siihen pisteeseen, että otin kipupiikin. Ajatuksena, että saisin hetken levättyä (jopa nukuttua) ennen tositoimia. Kipupiikki ei kohdallani oikeen toiminut. Vei ehkä pahimman kivun pois, mutta unta en kyllä onnistunut saamaan, sen verran supistukset tuntuivat edelleen. Olin etukäteen valmistautunut ruuhkaan synnytysvastaanotolla, mutta meillä kävi tuuri. Olin tuona yönä ainut vastaanotolla, ja siksi mieheni sai olla kanssani lähes koko ajan. Auttoi jaksamaan.

Seitsemän jälkeen aamulla tokaisin kätilölle, että kävely tuntuu helpottavan kipuja. Virhe. Kätilö ehdotti, jos lähtisin itse käymään labrassa verikokeessa, kun lapsivesien menosta oli jo aikaa. Siinä kohtaa ajattelin, että pieni kävelylenkki on hyvä ajatus. Kätilö unohti mainita, että labra oli tietysti ihan yleinen, enkä niin vain kävellytkään näytteenottoon. Jouduin ottamaan jonotusnumeron (aamuseiskalta labrassa tuppaa olemaan porukkaa). Lähemmäs tunnin taisin vaikeroida lattialla tuoliin nojaten. Taisi olla traumaattisimpia osioita synnytyksestä loppujen lopuksi.

Synnytysvastaanotolla ollessani kohdunsuun avautuminen oli tuskallisen hidasta. Synnytyssaliin pääsin siirtymään saadakseni tehokkaampaa kivunlievitystä. Sen verran kipeää teki siinä vaiheessa labrassa hengailujen jälkeen.
Synnytyssalissa minulle neuvottiin ilokaasun käyttö. Ah, mikä onni ja autuus! Koko loppuajan ponnistusvaiheeseen asti puristinkin maskia käsissäni kuin se olisi ainut mahdollisuuteni säilyä hengissä.

Avautumiseni oli edelleen hidasta. Lähes olematonta. Yhtenä syynä erittäin tiheät supistukseni. Kroppa ei päässyt hölläämään missään välissä, eikä kohdunsuu avautumaan. Kokeiltiin uudestaan kipupiikkiä. Ei vaikutusta. Eteneminen jatkui hitaana ja kivuliaana, ja joskus klo 13 maissa sain epiduraalipuudutuksen. Loistava keksintö. Kipu hävisi, mutta supistukset tuntuivat silti. Avautuminen lähti vauhdilla käyntiin, kun kroppa pystyi rentoutumaan. Puudutetta laitettiin kerran lisää. Ehkä puoli kolmen aikoihin. Melkein samantein kohdunsuu olikin täysin auki. Ajattelin, että noniin, nyt alkaa tositoimet. Yllätyin kun vauvaa ei aletukaan puskea ulos heti, vaan rauhassa odoteltiin, että laskeutuu alemmas.

Jossain välissä (synnyttäminen on sekavaa aikaa) minulle alkoi nousta kuumetta. Aloitettiin antibioottitippa, jotta se ehtisi myös vauvalle. Antibiootti ei kuitenkaan ehtinyt tippua kokonaan kun ponnistuksen tarve alkoi olla sitä luokkaa, että oli aika ähkiä poika pihalle. Reilu 15 tuntia synnytyspuuhia oli minulle tarpeeksi ja ponnistusvaiheeseen otinkin asenteen; äkkiä pihalle sieltä. Asenne tuotti tulosta. Ponnistusvaihe oli ohi 14 minuutissa. Jep, sattuihan se. Lopputulos oli 51senttiä ja 4320 grammaa potraa poikaa nyrkki pystyssä kohti elämää. Pojan koosta ja käden asennosta huolimatta selvisin tikeittä. Mahtavaa. Pojan koko todella yllätti. Aamupäivällä kätilö oli vielä arvioinut pojan painoksi 3500 grammaa. Itsekin odotin pientä miestä, sillä mahani ei ollut missään vaiheessa mitenkään valtavan kokoinen. Pieni ja siro.

Syntymästä eteenpäin meidän alkutaival ei kuitenkaan ollut vaaleansinisiä läheisyyden hetkiä ja perhepotretteja. Poika oli sininen, tai oikeastaan violetti. Happisaturaatio arvot olivat alhaiset ja lapsivettäkin mennyt keuhkoihin. Pisteet 7/7/-. Ennen kuin ehdin prosessoida poikani oikeasti syntyneen, vietiin pieni saamaan lisähappea. Tuore isä sekä kätilö lähtivät luontaisesti vauvan mukaan. En tiedä olenko ikinä tuntenut oloani niin tyhjäksi kuin silloin kuin makasin yksin synnytyssalissa ikkunasta ulos katsellen tajuamatta kunnolla mitä juuri oli tapahtunut. En tuntenut mitään.

Poika vietti seuraavat pari päivää lastenosastolla infektioepäily vauvana antibioottihoidossa. Sairaalassa olo päivät eivät olleet meidän kohdalla uuteen tulokkaaseen tutustumista ja vauvan hoidon opettelua, vaan lähinnä vaellusta osastojen välillä. Vieläkään mieleni ei ihan ymmärtänyt, että vauva, jota käymme katsomassa, on todella meidän. Tämä tunne alkoi minulle heräämään vasta kotiutumisen jälkeen.

Yhtä kaikki. Itse synnytyksestä tapahtumana jäi todella positiivinen fiilis. Kokemus oli voimaannuttava ja sain rutkasti minä pystyvyyden tunnetta. Toisinaan kipu oli melkein sietämätöntä ja tuli varmasti ajateltua, ettei enää ikinä. Se oli kuitenkin väliaikaista ja siitä selvisi. Menisin mielelläni synnyttämään uudelleen.
Pojan alkutaipaleen olisin toivonut menevän ertitavalla. Nyt ymmärrän miten suuri merkitys on vauvan saamisella lähelle synnytyksen jälkeen. Onneksi vauvala tyyppisestä, äidit ja lapset erottavasta, hoidosta on synnytyssairaaloissamme luovuttu. Itselleni ainakin vauvasta erossa oleminen aiheutti niin henkisiä kuin fyysisiäkin vaikeuksia.
Surullista, mutta totta. Minulla taisi mennä viikkoja ennen kuin ymmärsin olevani tuon ihmisen alun äiti. Hetkellisesti poika tuntui suoranaiselta tunkeilijalta kodissamme. Onneksi nuo ajatukset olivat vain hetkellisiä.

Iltasatu

Tiedättehän ne esimerkiksi suomalaisten suosimissa lomakohteissa hotellien ympärillä parveilevat, tauteja kantavat, kulkukissan pennut, joihin ei tulisi koskea saatika takertua vaikka mieli tekisi. Näissä kaupungeissa työskentelee rankkuri, jonka tehtävänä on pyydystää ja pitää nämä kissat pois kaduilta ja hotellien kulmilta. Jatkuvasta uurastuksesta huolimatta osa kissoista pääsee karkuun ja toiset jäävät kokonaan huomaamatta.

Samassa kaupungissa elää myös kissanainen, joka poimii jokaisen hellyyttävän oloisen kirppukasan huomiinsa. Ruokkii, hoitaa ja pitää itsellään. Suurin osa menehtyy ja unohtuu naisen hetkellisestä hoivasta huolimatta. Osa kissoista on kuitenkin niin vahvoja yksilöitä, että ne jäävät henkiin, ja pysyvät naisen luona. Osa jopa niin pitkän aikaa, ettei niitä voi enää koskaan unohtaa. 

Toinen siis työskentelee jatkuvasti, jottei tauteja levittäviä kissoja näkyisi katukuvassa, kun taas toinen etsii näitä kissoja, jotta voisi pitää niitä ainakin hetken itsellään. Takertua.

Sama tarina on usein läsnä myös parisuhteen verbaliikasssa. Toinen osapuoli päästeleee vahingossa suustaan tilanteeseen sopimattomia sanavalintoja, ja toinen takertuu jokaiseen tälläiseen tahattomaan lipsahdukseen, ainakin hetkeksi. Osasta on lähes mahdoton päästää irti. Joskus keskustelu on lähes mahdotonta, kun vääriä sanavalintoja satelee toisen takertuessa jokaiseen aina edellistä enemmän. Toisinaan sanavalinnat vievät keskustelun pois alkuperäisestä aiheesta. Pahimmillaan alkuperäisen erimielisyyden rinnalle ilmestyy kymmenen uutta. Tilanne leviää käsiin ilman ratkaisua. Tuttua? Ainakin meillä.

Jotta kissojen levittämät taudit poistuisi kaupungista, kissanaisen tulisi lopettaa kissojen hoitaminen ja rankkurin päästä kissoista lopullisesti eroon keräilyn sijasta. 

-Kissanainen-

Ei nukuta!

Taas yksi asia, jossa koen tulleeni huijatuksi koskien vauvoja. Vauvat nukkuvat paljon. Ja pyh, ei ainakaan meidän poika. Ei ainakaan tällä hetkellä.

Alussa meidän yöt olivat kurkku suorana karjumista niin, ettei naapureille jäänyt varmasti epäselväksi, että vauva on syntynyt. Koirien haukkumisen ja "hiljaa" -karjuntojen joukkoon ilmestyi uusi, tärykalvoja säälimätön, ääni. Itse en varmaankaan kestäisi asua meidän perheen naapurina. Ei siis ihme, että alakerran naapuri on vaihtunut keskimäärin parin kuukauden välein. Tosin nykyinen omaa luultavasti jonkin sortin kuulovaurion...on viihtynyt talossa jo lähemmäs puoli vuotta. Kuulovaurion puolesta puhuu myös alakerran koirien jatkuva räksytys. Ei kukaan jaksa sellaista jos pääkopassa on kaikki ihan kohdillaan.

Naapureiden näkökannalta meidän yöt ovat nykyisellään rauhallisia. Meillä ei huudeta lukuunottamatta hetkellisiä raivonpuuskia tuttipulloa kohtaan. Meillä ähkitäään, puhkitaan, vingutaan, heilutaan ja pyöritään. Viime yönä tuli kurkittua kelloa epätoivoisen nukuttamisyrityksen aikana. Jep, tähän öiseen puuhaan kuluu kevyesti tunti, ylikin. Sitten tulee hetki kun pieni mies lopettaa ähkimisen. Vedän peiton korville, pää tyynyyn, laitan silmät kiinni...ja puhina alkaa uudestaan. Taas taputellaan ja silitellään käsi puuduksissa. Melkoisia turhautumisen tunteita tulee käytyä läpi öiseen aikaan (ja aamuisinkin, kun kello on ihan liian vähän ja herra vaatii ylösnousemista ähinän muuttuessa kitinäksi). Sillä hetkellä kun huomaamatta vaivun itse uneen onkin taas nälkäaika. Homma alusta.

Levottomien öiden jälkeen valoa aamuun tuo ajatus, että tänään poika varmaan nukkuukin kunnon päikkärit, ja saan hetken touhuta omia juttuja. Väärin. Eilinen päivä esimerkkinä. Poika otti parit puolen tunnin torkut. Eli satuin sitten saamaan ruokani lämpimäksi tai tenttikirjan käteen (kyllä, yritän vielä opiskellakin tämän shown keskellä) kuuluu itkuhälyttimestä samalla hetkellä niin tuttua ähellystä. Uudelleen nukuttaminen ei tuota tulosta. Parhaimpina päivinä meillä nukutaan onneksi yhdet parin tunnin päikkärit (joskus vahingossa kolmenkin). Se on ilmeisesti vähän. Muita äitejä kuunnellessa on puhuttu useista tuntien mittaisista päikkäreistä ja vielä saman päivän aikana. Vau! Korvistani pursuilee kommentti; Kaikki lapset ovat yksilöitä. Kyllä, tiedän sen varsin hyvin, eikä tuo kommentti muuta tilannetta suuntaan tai toiseen. Meidän poikaa ei nukuta!

Nyt poika on ollut unten mailla melkein puoli tuntia. Jännityksellä jään odottamaan syttyykö itkuhälyttimen punainen valo kohta vai tunnin päästä.

 P.s.
Joka päivä oppii uutta. Tämän päivän opetus: Älä keitä tuttiketjuja...

Kävyistä karuin?

Aina välillä mielessäni on käynyt oman blogin perustaminen. Lähinnä omien ajatusten ja tuntojen purkamiseksi. Eilisiltana mieli myllersi taas ylikierroksilla ja iski tarve purkaa ajatuksia. Kliseisesti: Siitä se ajatus sitten lähtikin.

Tällä hetkellä meidän perhe yrittää sovittaa arkeaan uuteen muottiin. Heinäkuussa syntynyt esikoispoika on laittanut aikalailla kaiken uuteen järjestykseen. Poika ei ole ollut helpommasta päästä. Itkuinen ja vatsavaivainen. Kuvitelmani pumpulinpehmeästä vauva-arjesta ovat romuttuneet. Eilisiltana sohvan nurkassa tuntojani mies raukalle purkaessani (taas kerran) taisin tokaista, että ihmisten puheet vauvojen ihanuudesta ovat megaluokan huijaus.

Olen taipuvainen pessimismiin. Lisäksi kun joku asia ottaa pannuun, se ottaa ihan tosissaani. Onneksi(?) olen sisäisesti melkoinen kameleontti. Itku, nauru, epätoivo, onni ja raivo saattavat välillä esiintyä sellaisella vaihteluvälillä, että enpä taida aina ihan itsekkään olla perillä mikä tunne on vallalla milläkin hetkellä. Ulkoisesti osaan kyllä olla melkoinen viilipytty. Sisäisesti kameleontista pääsevät "nauttimaan" yleensä vain ne kaikkein läheisemmät. Pääosin mieheni.

Siitä päästäänkin jatkuvaan ihmetyksen aiheeseeni. Miten olen oikein tuollaisen miehen napannutkin. Jaksaa ottaa purkautumiseni ja turhautumiseni vastaan päivästä toiseen. Tämän hetkisen väsymykseni ja uudelleen mukautumisyritykseni (kotona oleminen on aivan mahdottoman vaikeaa entiselle työnarkomaanille!) seurauksena edellä mainittuja sohvan nurkkaus  -purkautumisia tapahtuu usein, todella usein. Niiden parissa sujui niin eilinen ilta kuin edellinen yökin. Ja mikä odottikaan minua aamulla. Kuva puhukoot puolestaan:

Tällä hetkellä mieheni on koko pakettia kasassa pitävä liima. Välillä mieleen tulee pelottava ajatus. Mitä sitten jos hän ei enää jaksakaan? Koko paketti hajoaa käsiin. Blogin nimeä pohtiessa mies totesi olevansa elämäni kävyistä karuin. Enpä usko.