Altistuksen jälkeen poika oksenteli epämääräisesti ja kakka muuttui ripulimaiseksi. Perjantai-iltana alkoi kuitenkin oireista selkein. Tutut kipuitku karjunnat palasivat. Aika todella kultaa muistot. Parisen viikkoa oltiin ilman näitä tuskanhuutoja, ja nyt kummastelin, että onko tää oikeesti näin kauheeta huutoa/tätäkö me jaksettiin viikkoja, jopa kuukausia.
Lauantaina kipuilu vaan jatkui, joten suunnattiin lääkärille. Altistuksen tehnyt lääkäri ei ollut paikalla, joten päädyimme toiselle. Totta kai poika sattui olemaan tyytyväisimmillään juuri lääkärissä. Minähän sitten tietysti kuvailin ja valitin minkä osasin, ja joka toisessa lauseessa vakuuttelin, ettei poika ole kotona ollut tänään yhtään näin tyytyväinen. Tämä johtui ihan altistuksen tehneestä lääkäristä, joka tuntui suhtautuvan aika epäilevästi meidän maitoallergiaan: "Josko se olikin sitä kolmen kuukauden koliikkia?". Ei tosiaan ollut. Tämä toinen lääkäri suhtautui asiaan onneksi paremmin. Joutui vakuuttelemaan minua: "Kyllä me lastenlääkärit teitä vanhempia uskotaan.". Lääkäri kirjoitti B-lausunnon erityiskorvattavuutta varten ja ohjeisti jatkoa. Nyt se siis oli mustaa valkoisella. Meillä on maitoallergia.
Kaikesta huolimatta diagnoosi oli viikonlopun positiivisin asia. Helpotus. En tietenkään olisi toivonut meidän kohdalla mitään allergioita, mutta nyt meillä on syy ja ratkaisu pojan huonoon oloon. Palautuminen altistuksesta vie kuulemman muutamia päiviä. Kun niistä selvitään, toivon, että kipuitkut ovat meillä pääosin historiaa.
Diagnoosia lukuunottamatta tämän viikonlopun olisi voinut jättää välistä. Oma mieli on surkea, pettynyt, ahdistunut, mutta silti vähän kevyempi. Ja huomenna on taas maanantai...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti