Kävyistä karuin?

Aina välillä mielessäni on käynyt oman blogin perustaminen. Lähinnä omien ajatusten ja tuntojen purkamiseksi. Eilisiltana mieli myllersi taas ylikierroksilla ja iski tarve purkaa ajatuksia. Kliseisesti: Siitä se ajatus sitten lähtikin.

Tällä hetkellä meidän perhe yrittää sovittaa arkeaan uuteen muottiin. Heinäkuussa syntynyt esikoispoika on laittanut aikalailla kaiken uuteen järjestykseen. Poika ei ole ollut helpommasta päästä. Itkuinen ja vatsavaivainen. Kuvitelmani pumpulinpehmeästä vauva-arjesta ovat romuttuneet. Eilisiltana sohvan nurkassa tuntojani mies raukalle purkaessani (taas kerran) taisin tokaista, että ihmisten puheet vauvojen ihanuudesta ovat megaluokan huijaus.

Olen taipuvainen pessimismiin. Lisäksi kun joku asia ottaa pannuun, se ottaa ihan tosissaani. Onneksi(?) olen sisäisesti melkoinen kameleontti. Itku, nauru, epätoivo, onni ja raivo saattavat välillä esiintyä sellaisella vaihteluvälillä, että enpä taida aina ihan itsekkään olla perillä mikä tunne on vallalla milläkin hetkellä. Ulkoisesti osaan kyllä olla melkoinen viilipytty. Sisäisesti kameleontista pääsevät "nauttimaan" yleensä vain ne kaikkein läheisemmät. Pääosin mieheni.

Siitä päästäänkin jatkuvaan ihmetyksen aiheeseeni. Miten olen oikein tuollaisen miehen napannutkin. Jaksaa ottaa purkautumiseni ja turhautumiseni vastaan päivästä toiseen. Tämän hetkisen väsymykseni ja uudelleen mukautumisyritykseni (kotona oleminen on aivan mahdottoman vaikeaa entiselle työnarkomaanille!) seurauksena edellä mainittuja sohvan nurkkaus  -purkautumisia tapahtuu usein, todella usein. Niiden parissa sujui niin eilinen ilta kuin edellinen yökin. Ja mikä odottikaan minua aamulla. Kuva puhukoot puolestaan:

Tällä hetkellä mieheni on koko pakettia kasassa pitävä liima. Välillä mieleen tulee pelottava ajatus. Mitä sitten jos hän ei enää jaksakaan? Koko paketti hajoaa käsiin. Blogin nimeä pohtiessa mies totesi olevansa elämäni kävyistä karuin. Enpä usko.