Synnytyskertomus

Pienen suuren miehen syntymästä on kulunut aikalailla kolme kuukautta, ja ajattelin palata tuohon päivään. Luvassa siis synnytyskertomus!

Olin koko raskausaikani toivonut (jostain syystä), että poika syntyisi kesäkuussa. Oman tahdon mies oli ilmeisesti kuullut tämän ja päätti aloittaa maailmaan tulonsa sillä kellon lyömällä kun kesäkuu vaihtui heinäkuuksi. Synnytys alkoi spontaanisti lapsivesien menolla aika tarkkaan klo 00.00. Edeltävänä iltana olin päättänyt, että nyt yritän nukkua selkäkivuista huolimatta, että ensi yönä ei ainakaan lähdetä tositoimiin. Tähän asti joka ilta oli mielessä pyörinyt levoton ajatus, että josko ensi yönä.

Lapsivesien mentyä soitin synnytyspäivystykseen. Koska supistuksia ei ollut, saimme ohjeeksi odotella niitä ilmestyväksi aamukymmeneen asti. Sitten näytille. Puhelun päätyttyä olinkin ajatuksella, että okei, nyt koitetaan nukkua ja kerätä voimia tulevaan synnytykseen. Väärin. Oman tahdon mies. Supistukset alkoivat säännöllisinä noin vartti puhelun loppumisen jälkeen. Pari tuntia pyörittiin kotona sekavassa mielentilassa, taisin käydä kuumassa suihkussakin. Noin kello 2 lähdettiin synnytysvastaanotolle, kun kotona oleminen alkoi olla aikalailla tuskaista. Kerrottakoon tässä kohtaa, että minulla supistukset tulivat alusta asti ilman taukoja, joten neuvolan ohje levätä supistusten välissä ei toiminut.

Synnytysvastaanotolla kohdunsuu oli auki vain sormelle. Menin taasen kuumaan suihkuun lievittämään olotilaa. Se toimikin hyvin, mutta suihkusta pois tuleminen olikin projekti sinällänsä. Samantien kun hanan sulki iski päälle tuskaisa tuntemus alaselkään sekä -vatsalle. Jossain vaiheessa aamuyötä kipu yltyi siihen pisteeseen, että otin kipupiikin. Ajatuksena, että saisin hetken levättyä (jopa nukuttua) ennen tositoimia. Kipupiikki ei kohdallani oikeen toiminut. Vei ehkä pahimman kivun pois, mutta unta en kyllä onnistunut saamaan, sen verran supistukset tuntuivat edelleen. Olin etukäteen valmistautunut ruuhkaan synnytysvastaanotolla, mutta meillä kävi tuuri. Olin tuona yönä ainut vastaanotolla, ja siksi mieheni sai olla kanssani lähes koko ajan. Auttoi jaksamaan.

Seitsemän jälkeen aamulla tokaisin kätilölle, että kävely tuntuu helpottavan kipuja. Virhe. Kätilö ehdotti, jos lähtisin itse käymään labrassa verikokeessa, kun lapsivesien menosta oli jo aikaa. Siinä kohtaa ajattelin, että pieni kävelylenkki on hyvä ajatus. Kätilö unohti mainita, että labra oli tietysti ihan yleinen, enkä niin vain kävellytkään näytteenottoon. Jouduin ottamaan jonotusnumeron (aamuseiskalta labrassa tuppaa olemaan porukkaa). Lähemmäs tunnin taisin vaikeroida lattialla tuoliin nojaten. Taisi olla traumaattisimpia osioita synnytyksestä loppujen lopuksi.

Synnytysvastaanotolla ollessani kohdunsuun avautuminen oli tuskallisen hidasta. Synnytyssaliin pääsin siirtymään saadakseni tehokkaampaa kivunlievitystä. Sen verran kipeää teki siinä vaiheessa labrassa hengailujen jälkeen.
Synnytyssalissa minulle neuvottiin ilokaasun käyttö. Ah, mikä onni ja autuus! Koko loppuajan ponnistusvaiheeseen asti puristinkin maskia käsissäni kuin se olisi ainut mahdollisuuteni säilyä hengissä.

Avautumiseni oli edelleen hidasta. Lähes olematonta. Yhtenä syynä erittäin tiheät supistukseni. Kroppa ei päässyt hölläämään missään välissä, eikä kohdunsuu avautumaan. Kokeiltiin uudestaan kipupiikkiä. Ei vaikutusta. Eteneminen jatkui hitaana ja kivuliaana, ja joskus klo 13 maissa sain epiduraalipuudutuksen. Loistava keksintö. Kipu hävisi, mutta supistukset tuntuivat silti. Avautuminen lähti vauhdilla käyntiin, kun kroppa pystyi rentoutumaan. Puudutetta laitettiin kerran lisää. Ehkä puoli kolmen aikoihin. Melkein samantein kohdunsuu olikin täysin auki. Ajattelin, että noniin, nyt alkaa tositoimet. Yllätyin kun vauvaa ei aletukaan puskea ulos heti, vaan rauhassa odoteltiin, että laskeutuu alemmas.

Jossain välissä (synnyttäminen on sekavaa aikaa) minulle alkoi nousta kuumetta. Aloitettiin antibioottitippa, jotta se ehtisi myös vauvalle. Antibiootti ei kuitenkaan ehtinyt tippua kokonaan kun ponnistuksen tarve alkoi olla sitä luokkaa, että oli aika ähkiä poika pihalle. Reilu 15 tuntia synnytyspuuhia oli minulle tarpeeksi ja ponnistusvaiheeseen otinkin asenteen; äkkiä pihalle sieltä. Asenne tuotti tulosta. Ponnistusvaihe oli ohi 14 minuutissa. Jep, sattuihan se. Lopputulos oli 51senttiä ja 4320 grammaa potraa poikaa nyrkki pystyssä kohti elämää. Pojan koosta ja käden asennosta huolimatta selvisin tikeittä. Mahtavaa. Pojan koko todella yllätti. Aamupäivällä kätilö oli vielä arvioinut pojan painoksi 3500 grammaa. Itsekin odotin pientä miestä, sillä mahani ei ollut missään vaiheessa mitenkään valtavan kokoinen. Pieni ja siro.

Syntymästä eteenpäin meidän alkutaival ei kuitenkaan ollut vaaleansinisiä läheisyyden hetkiä ja perhepotretteja. Poika oli sininen, tai oikeastaan violetti. Happisaturaatio arvot olivat alhaiset ja lapsivettäkin mennyt keuhkoihin. Pisteet 7/7/-. Ennen kuin ehdin prosessoida poikani oikeasti syntyneen, vietiin pieni saamaan lisähappea. Tuore isä sekä kätilö lähtivät luontaisesti vauvan mukaan. En tiedä olenko ikinä tuntenut oloani niin tyhjäksi kuin silloin kuin makasin yksin synnytyssalissa ikkunasta ulos katsellen tajuamatta kunnolla mitä juuri oli tapahtunut. En tuntenut mitään.

Poika vietti seuraavat pari päivää lastenosastolla infektioepäily vauvana antibioottihoidossa. Sairaalassa olo päivät eivät olleet meidän kohdalla uuteen tulokkaaseen tutustumista ja vauvan hoidon opettelua, vaan lähinnä vaellusta osastojen välillä. Vieläkään mieleni ei ihan ymmärtänyt, että vauva, jota käymme katsomassa, on todella meidän. Tämä tunne alkoi minulle heräämään vasta kotiutumisen jälkeen.

Yhtä kaikki. Itse synnytyksestä tapahtumana jäi todella positiivinen fiilis. Kokemus oli voimaannuttava ja sain rutkasti minä pystyvyyden tunnetta. Toisinaan kipu oli melkein sietämätöntä ja tuli varmasti ajateltua, ettei enää ikinä. Se oli kuitenkin väliaikaista ja siitä selvisi. Menisin mielelläni synnyttämään uudelleen.
Pojan alkutaipaleen olisin toivonut menevän ertitavalla. Nyt ymmärrän miten suuri merkitys on vauvan saamisella lähelle synnytyksen jälkeen. Onneksi vauvala tyyppisestä, äidit ja lapset erottavasta, hoidosta on synnytyssairaaloissamme luovuttu. Itselleni ainakin vauvasta erossa oleminen aiheutti niin henkisiä kuin fyysisiäkin vaikeuksia.
Surullista, mutta totta. Minulla taisi mennä viikkoja ennen kuin ymmärsin olevani tuon ihmisen alun äiti. Hetkellisesti poika tuntui suoranaiselta tunkeilijalta kodissamme. Onneksi nuo ajatukset olivat vain hetkellisiä.