Synnytyskertomus

Pienen suuren miehen syntymästä on kulunut aikalailla kolme kuukautta, ja ajattelin palata tuohon päivään. Luvassa siis synnytyskertomus!

Olin koko raskausaikani toivonut (jostain syystä), että poika syntyisi kesäkuussa. Oman tahdon mies oli ilmeisesti kuullut tämän ja päätti aloittaa maailmaan tulonsa sillä kellon lyömällä kun kesäkuu vaihtui heinäkuuksi. Synnytys alkoi spontaanisti lapsivesien menolla aika tarkkaan klo 00.00. Edeltävänä iltana olin päättänyt, että nyt yritän nukkua selkäkivuista huolimatta, että ensi yönä ei ainakaan lähdetä tositoimiin. Tähän asti joka ilta oli mielessä pyörinyt levoton ajatus, että josko ensi yönä.

Lapsivesien mentyä soitin synnytyspäivystykseen. Koska supistuksia ei ollut, saimme ohjeeksi odotella niitä ilmestyväksi aamukymmeneen asti. Sitten näytille. Puhelun päätyttyä olinkin ajatuksella, että okei, nyt koitetaan nukkua ja kerätä voimia tulevaan synnytykseen. Väärin. Oman tahdon mies. Supistukset alkoivat säännöllisinä noin vartti puhelun loppumisen jälkeen. Pari tuntia pyörittiin kotona sekavassa mielentilassa, taisin käydä kuumassa suihkussakin. Noin kello 2 lähdettiin synnytysvastaanotolle, kun kotona oleminen alkoi olla aikalailla tuskaista. Kerrottakoon tässä kohtaa, että minulla supistukset tulivat alusta asti ilman taukoja, joten neuvolan ohje levätä supistusten välissä ei toiminut.

Synnytysvastaanotolla kohdunsuu oli auki vain sormelle. Menin taasen kuumaan suihkuun lievittämään olotilaa. Se toimikin hyvin, mutta suihkusta pois tuleminen olikin projekti sinällänsä. Samantien kun hanan sulki iski päälle tuskaisa tuntemus alaselkään sekä -vatsalle. Jossain vaiheessa aamuyötä kipu yltyi siihen pisteeseen, että otin kipupiikin. Ajatuksena, että saisin hetken levättyä (jopa nukuttua) ennen tositoimia. Kipupiikki ei kohdallani oikeen toiminut. Vei ehkä pahimman kivun pois, mutta unta en kyllä onnistunut saamaan, sen verran supistukset tuntuivat edelleen. Olin etukäteen valmistautunut ruuhkaan synnytysvastaanotolla, mutta meillä kävi tuuri. Olin tuona yönä ainut vastaanotolla, ja siksi mieheni sai olla kanssani lähes koko ajan. Auttoi jaksamaan.

Seitsemän jälkeen aamulla tokaisin kätilölle, että kävely tuntuu helpottavan kipuja. Virhe. Kätilö ehdotti, jos lähtisin itse käymään labrassa verikokeessa, kun lapsivesien menosta oli jo aikaa. Siinä kohtaa ajattelin, että pieni kävelylenkki on hyvä ajatus. Kätilö unohti mainita, että labra oli tietysti ihan yleinen, enkä niin vain kävellytkään näytteenottoon. Jouduin ottamaan jonotusnumeron (aamuseiskalta labrassa tuppaa olemaan porukkaa). Lähemmäs tunnin taisin vaikeroida lattialla tuoliin nojaten. Taisi olla traumaattisimpia osioita synnytyksestä loppujen lopuksi.

Synnytysvastaanotolla ollessani kohdunsuun avautuminen oli tuskallisen hidasta. Synnytyssaliin pääsin siirtymään saadakseni tehokkaampaa kivunlievitystä. Sen verran kipeää teki siinä vaiheessa labrassa hengailujen jälkeen.
Synnytyssalissa minulle neuvottiin ilokaasun käyttö. Ah, mikä onni ja autuus! Koko loppuajan ponnistusvaiheeseen asti puristinkin maskia käsissäni kuin se olisi ainut mahdollisuuteni säilyä hengissä.

Avautumiseni oli edelleen hidasta. Lähes olematonta. Yhtenä syynä erittäin tiheät supistukseni. Kroppa ei päässyt hölläämään missään välissä, eikä kohdunsuu avautumaan. Kokeiltiin uudestaan kipupiikkiä. Ei vaikutusta. Eteneminen jatkui hitaana ja kivuliaana, ja joskus klo 13 maissa sain epiduraalipuudutuksen. Loistava keksintö. Kipu hävisi, mutta supistukset tuntuivat silti. Avautuminen lähti vauhdilla käyntiin, kun kroppa pystyi rentoutumaan. Puudutetta laitettiin kerran lisää. Ehkä puoli kolmen aikoihin. Melkein samantein kohdunsuu olikin täysin auki. Ajattelin, että noniin, nyt alkaa tositoimet. Yllätyin kun vauvaa ei aletukaan puskea ulos heti, vaan rauhassa odoteltiin, että laskeutuu alemmas.

Jossain välissä (synnyttäminen on sekavaa aikaa) minulle alkoi nousta kuumetta. Aloitettiin antibioottitippa, jotta se ehtisi myös vauvalle. Antibiootti ei kuitenkaan ehtinyt tippua kokonaan kun ponnistuksen tarve alkoi olla sitä luokkaa, että oli aika ähkiä poika pihalle. Reilu 15 tuntia synnytyspuuhia oli minulle tarpeeksi ja ponnistusvaiheeseen otinkin asenteen; äkkiä pihalle sieltä. Asenne tuotti tulosta. Ponnistusvaihe oli ohi 14 minuutissa. Jep, sattuihan se. Lopputulos oli 51senttiä ja 4320 grammaa potraa poikaa nyrkki pystyssä kohti elämää. Pojan koosta ja käden asennosta huolimatta selvisin tikeittä. Mahtavaa. Pojan koko todella yllätti. Aamupäivällä kätilö oli vielä arvioinut pojan painoksi 3500 grammaa. Itsekin odotin pientä miestä, sillä mahani ei ollut missään vaiheessa mitenkään valtavan kokoinen. Pieni ja siro.

Syntymästä eteenpäin meidän alkutaival ei kuitenkaan ollut vaaleansinisiä läheisyyden hetkiä ja perhepotretteja. Poika oli sininen, tai oikeastaan violetti. Happisaturaatio arvot olivat alhaiset ja lapsivettäkin mennyt keuhkoihin. Pisteet 7/7/-. Ennen kuin ehdin prosessoida poikani oikeasti syntyneen, vietiin pieni saamaan lisähappea. Tuore isä sekä kätilö lähtivät luontaisesti vauvan mukaan. En tiedä olenko ikinä tuntenut oloani niin tyhjäksi kuin silloin kuin makasin yksin synnytyssalissa ikkunasta ulos katsellen tajuamatta kunnolla mitä juuri oli tapahtunut. En tuntenut mitään.

Poika vietti seuraavat pari päivää lastenosastolla infektioepäily vauvana antibioottihoidossa. Sairaalassa olo päivät eivät olleet meidän kohdalla uuteen tulokkaaseen tutustumista ja vauvan hoidon opettelua, vaan lähinnä vaellusta osastojen välillä. Vieläkään mieleni ei ihan ymmärtänyt, että vauva, jota käymme katsomassa, on todella meidän. Tämä tunne alkoi minulle heräämään vasta kotiutumisen jälkeen.

Yhtä kaikki. Itse synnytyksestä tapahtumana jäi todella positiivinen fiilis. Kokemus oli voimaannuttava ja sain rutkasti minä pystyvyyden tunnetta. Toisinaan kipu oli melkein sietämätöntä ja tuli varmasti ajateltua, ettei enää ikinä. Se oli kuitenkin väliaikaista ja siitä selvisi. Menisin mielelläni synnyttämään uudelleen.
Pojan alkutaipaleen olisin toivonut menevän ertitavalla. Nyt ymmärrän miten suuri merkitys on vauvan saamisella lähelle synnytyksen jälkeen. Onneksi vauvala tyyppisestä, äidit ja lapset erottavasta, hoidosta on synnytyssairaaloissamme luovuttu. Itselleni ainakin vauvasta erossa oleminen aiheutti niin henkisiä kuin fyysisiäkin vaikeuksia.
Surullista, mutta totta. Minulla taisi mennä viikkoja ennen kuin ymmärsin olevani tuon ihmisen alun äiti. Hetkellisesti poika tuntui suoranaiselta tunkeilijalta kodissamme. Onneksi nuo ajatukset olivat vain hetkellisiä.

Iltasatu

Tiedättehän ne esimerkiksi suomalaisten suosimissa lomakohteissa hotellien ympärillä parveilevat, tauteja kantavat, kulkukissan pennut, joihin ei tulisi koskea saatika takertua vaikka mieli tekisi. Näissä kaupungeissa työskentelee rankkuri, jonka tehtävänä on pyydystää ja pitää nämä kissat pois kaduilta ja hotellien kulmilta. Jatkuvasta uurastuksesta huolimatta osa kissoista pääsee karkuun ja toiset jäävät kokonaan huomaamatta.

Samassa kaupungissa elää myös kissanainen, joka poimii jokaisen hellyyttävän oloisen kirppukasan huomiinsa. Ruokkii, hoitaa ja pitää itsellään. Suurin osa menehtyy ja unohtuu naisen hetkellisestä hoivasta huolimatta. Osa kissoista on kuitenkin niin vahvoja yksilöitä, että ne jäävät henkiin, ja pysyvät naisen luona. Osa jopa niin pitkän aikaa, ettei niitä voi enää koskaan unohtaa. 

Toinen siis työskentelee jatkuvasti, jottei tauteja levittäviä kissoja näkyisi katukuvassa, kun taas toinen etsii näitä kissoja, jotta voisi pitää niitä ainakin hetken itsellään. Takertua.

Sama tarina on usein läsnä myös parisuhteen verbaliikasssa. Toinen osapuoli päästeleee vahingossa suustaan tilanteeseen sopimattomia sanavalintoja, ja toinen takertuu jokaiseen tälläiseen tahattomaan lipsahdukseen, ainakin hetkeksi. Osasta on lähes mahdoton päästää irti. Joskus keskustelu on lähes mahdotonta, kun vääriä sanavalintoja satelee toisen takertuessa jokaiseen aina edellistä enemmän. Toisinaan sanavalinnat vievät keskustelun pois alkuperäisestä aiheesta. Pahimmillaan alkuperäisen erimielisyyden rinnalle ilmestyy kymmenen uutta. Tilanne leviää käsiin ilman ratkaisua. Tuttua? Ainakin meillä.

Jotta kissojen levittämät taudit poistuisi kaupungista, kissanaisen tulisi lopettaa kissojen hoitaminen ja rankkurin päästä kissoista lopullisesti eroon keräilyn sijasta. 

-Kissanainen-

Ei nukuta!

Taas yksi asia, jossa koen tulleeni huijatuksi koskien vauvoja. Vauvat nukkuvat paljon. Ja pyh, ei ainakaan meidän poika. Ei ainakaan tällä hetkellä.

Alussa meidän yöt olivat kurkku suorana karjumista niin, ettei naapureille jäänyt varmasti epäselväksi, että vauva on syntynyt. Koirien haukkumisen ja "hiljaa" -karjuntojen joukkoon ilmestyi uusi, tärykalvoja säälimätön, ääni. Itse en varmaankaan kestäisi asua meidän perheen naapurina. Ei siis ihme, että alakerran naapuri on vaihtunut keskimäärin parin kuukauden välein. Tosin nykyinen omaa luultavasti jonkin sortin kuulovaurion...on viihtynyt talossa jo lähemmäs puoli vuotta. Kuulovaurion puolesta puhuu myös alakerran koirien jatkuva räksytys. Ei kukaan jaksa sellaista jos pääkopassa on kaikki ihan kohdillaan.

Naapureiden näkökannalta meidän yöt ovat nykyisellään rauhallisia. Meillä ei huudeta lukuunottamatta hetkellisiä raivonpuuskia tuttipulloa kohtaan. Meillä ähkitäään, puhkitaan, vingutaan, heilutaan ja pyöritään. Viime yönä tuli kurkittua kelloa epätoivoisen nukuttamisyrityksen aikana. Jep, tähän öiseen puuhaan kuluu kevyesti tunti, ylikin. Sitten tulee hetki kun pieni mies lopettaa ähkimisen. Vedän peiton korville, pää tyynyyn, laitan silmät kiinni...ja puhina alkaa uudestaan. Taas taputellaan ja silitellään käsi puuduksissa. Melkoisia turhautumisen tunteita tulee käytyä läpi öiseen aikaan (ja aamuisinkin, kun kello on ihan liian vähän ja herra vaatii ylösnousemista ähinän muuttuessa kitinäksi). Sillä hetkellä kun huomaamatta vaivun itse uneen onkin taas nälkäaika. Homma alusta.

Levottomien öiden jälkeen valoa aamuun tuo ajatus, että tänään poika varmaan nukkuukin kunnon päikkärit, ja saan hetken touhuta omia juttuja. Väärin. Eilinen päivä esimerkkinä. Poika otti parit puolen tunnin torkut. Eli satuin sitten saamaan ruokani lämpimäksi tai tenttikirjan käteen (kyllä, yritän vielä opiskellakin tämän shown keskellä) kuuluu itkuhälyttimestä samalla hetkellä niin tuttua ähellystä. Uudelleen nukuttaminen ei tuota tulosta. Parhaimpina päivinä meillä nukutaan onneksi yhdet parin tunnin päikkärit (joskus vahingossa kolmenkin). Se on ilmeisesti vähän. Muita äitejä kuunnellessa on puhuttu useista tuntien mittaisista päikkäreistä ja vielä saman päivän aikana. Vau! Korvistani pursuilee kommentti; Kaikki lapset ovat yksilöitä. Kyllä, tiedän sen varsin hyvin, eikä tuo kommentti muuta tilannetta suuntaan tai toiseen. Meidän poikaa ei nukuta!

Nyt poika on ollut unten mailla melkein puoli tuntia. Jännityksellä jään odottamaan syttyykö itkuhälyttimen punainen valo kohta vai tunnin päästä.

 P.s.
Joka päivä oppii uutta. Tämän päivän opetus: Älä keitä tuttiketjuja...

Kävyistä karuin?

Aina välillä mielessäni on käynyt oman blogin perustaminen. Lähinnä omien ajatusten ja tuntojen purkamiseksi. Eilisiltana mieli myllersi taas ylikierroksilla ja iski tarve purkaa ajatuksia. Kliseisesti: Siitä se ajatus sitten lähtikin.

Tällä hetkellä meidän perhe yrittää sovittaa arkeaan uuteen muottiin. Heinäkuussa syntynyt esikoispoika on laittanut aikalailla kaiken uuteen järjestykseen. Poika ei ole ollut helpommasta päästä. Itkuinen ja vatsavaivainen. Kuvitelmani pumpulinpehmeästä vauva-arjesta ovat romuttuneet. Eilisiltana sohvan nurkassa tuntojani mies raukalle purkaessani (taas kerran) taisin tokaista, että ihmisten puheet vauvojen ihanuudesta ovat megaluokan huijaus.

Olen taipuvainen pessimismiin. Lisäksi kun joku asia ottaa pannuun, se ottaa ihan tosissaani. Onneksi(?) olen sisäisesti melkoinen kameleontti. Itku, nauru, epätoivo, onni ja raivo saattavat välillä esiintyä sellaisella vaihteluvälillä, että enpä taida aina ihan itsekkään olla perillä mikä tunne on vallalla milläkin hetkellä. Ulkoisesti osaan kyllä olla melkoinen viilipytty. Sisäisesti kameleontista pääsevät "nauttimaan" yleensä vain ne kaikkein läheisemmät. Pääosin mieheni.

Siitä päästäänkin jatkuvaan ihmetyksen aiheeseeni. Miten olen oikein tuollaisen miehen napannutkin. Jaksaa ottaa purkautumiseni ja turhautumiseni vastaan päivästä toiseen. Tämän hetkisen väsymykseni ja uudelleen mukautumisyritykseni (kotona oleminen on aivan mahdottoman vaikeaa entiselle työnarkomaanille!) seurauksena edellä mainittuja sohvan nurkkaus  -purkautumisia tapahtuu usein, todella usein. Niiden parissa sujui niin eilinen ilta kuin edellinen yökin. Ja mikä odottikaan minua aamulla. Kuva puhukoot puolestaan:

Tällä hetkellä mieheni on koko pakettia kasassa pitävä liima. Välillä mieleen tulee pelottava ajatus. Mitä sitten jos hän ei enää jaksakaan? Koko paketti hajoaa käsiin. Blogin nimeä pohtiessa mies totesi olevansa elämäni kävyistä karuin. Enpä usko.