Vauvavapaata

Sunnuntai-iltapäivänä päästiin miehen kanssa ensimmäistä kertaa nauttimaan kahdenkeskisestä, vauvavapaasta, ajasta. Anoppila saapui lapsenvahdiksi, ja myönnetään, että kyllä hieman hirvitti lähteä pois kotoa ja jättää poika muiden hoidettavaksi. Entä jos se karjuu koko ajan? Jollei suostu syömään? Jos tapahtuu jotain arvaamatonta?

Ei tapahtunut. Oltiin pois ehkä kaksi ja puoli tuntia, ja kotiin tullessa kommentti taisi olla, että mitä te jo nyt tulitte. Kaikki oli mennyt hyvin. Kaikki osapuolet vaikuttivat tyytyväisiltä. 

Kahdenkeskinen aika teki kyllä hyvää. Kävimme rauhassa syömässä lempiravintolassamme. Jopa yllättävän nopeasti osasin rentoutua nauttimaan hetkestä. Kauan himoitsemani vuohenjuusto -pasta maistui taivaalliselta, mutta tärkeintä, hetken aikaa saimme olla vain toistemme puolisot. Vauva-arjen keskellä helposti unohtuu mistä kaikki sai alkunsa. Kahdesta toistensa seurassa viihtyvästä ihmisestä. Helpottavaa huomata, että nuo ihmiset löytyvät edelleen äiti- ja isä -titteleiden takaa. Meillä oli mukavaa. 

Hetki oli ehdottomasti tarpeen. Muistutus miten hyvä meillä on olla yhdessä, vaikka arjen hulinassa usein tiuskitaan, valitetaan ja suututaan. Se on pinnallista. Syvemmällä ne tunteet ovat edelleen kohdallaan, enemmänkin. 

Toivottavasti päästään nauttimaan vastaavista irtiotoista toistekin. Meillä ei olla oltu yhtään niin hermostuneita.

Tästähän kaikessa on loppujen lopuksi kyse.

Pystyy kun vaan tahtoo.

Olen siis taas pitänyt huolta, etten ehdi viettää joutavaa vapaa-aikaa, ja "harrastelen" opiskelua arjen kaaoksen pyörityksen ohessa. Vuosi sitten monta vuotta kestänyt projektini päästä opiskelemaan minua ihan oikeasti kiinnostavia asioita toteutui. Sain puhelun Turun yliopistolta. Minut oli hyväksytty varasijalta opiskelemaan erityispedagogiikkaa. Opiskelujen aloitus siirtyi silloisten työkuvioiden vuoksi. Nyt aloittamista jarruttaa luonnollisesti perhesyyt.

Koska minulla tuntuu aina olevan kiire edetä elämässä etapista toiseen, päätin aloittaa erkkapedan perusteiden opiskelun verkko-opintoina avoimen kautta. Ihan vaan tässä äitiyden opettelun sivussa.

Torstaina sain päätökseen ensimmäisen jakson. Uskon, että suoritukseni menee vielä läpikin. Hieno fiilis. Taas yksi taisteluvoitto. Korostaen sanaa taistelu. Jollei ole vielä tullut esille, niin meillä on tosiaan ollut aika itkuista ja väsynyttä aikaa kaikkien osalta. En ole ihan varma missä välissä läpikävin vajaan 300 sivua tenttimateriaalia, mutta jotenkin sen tein. Onneksi osa asioista oli jo ennestään tuttua. Essee tentinkin onnistuin palauttamaan reilusti ennen määräaikaa. Hyvä minä.

Myönnetään, että muutaman kerran on tullut jo nyt sanottua, että luovutan. En kuitenkaan niin tehnyt. Opiskelu, on tuonut - stressilisän lisäksi - järjellistä vastapainoa vauvakaaoksen rinnalle. Mahdollisuuden keskittyä välillä ihan muihin, omiin juttuihin. Tähän asti luennoille on voinut osallistua iltaisin kotikoneelta. Täytyy myöntää, että linnoittautuminen yksin huoneeseen luurit päässä kahdeksi ja puoleksi tunniksi on välillä tuntunut aika hyvältä. Välillä taas aika vaikealta. Vauvan itku tunkeutuu tehokkaasti sekä oven että kuulokkeiden läpi. Vaikea olla menemättä ja keskittyä oppimaan. Jokatapauksessa taas kiitos ja anteeksipyyntö miehen suuntaan. Yksin opiskelu ei onnistuisi ollenkaan.

En vielä tiedä miten opintojen käy. Onnistunko suorittamaan kaikki 25 opintopistettä kesään mennessä. Jos sen kuitenkin teen, osoitan taas itselleni miten tahtomalla pystyy.

Nyt kuitenkin viikonlopun viettoa ilman pakkoa tehdä mitään. Kaikki kolme seuraavan jakson kirjaa sattui olemaan varattuina, joten joudun nyt vaan keskittymään yhteen asiaan, perheeseen. Ei muuten haittaa yhtään!

Baby blues

Eilisiltana lueskelin perjantaina postilaatikkoon kolahtanutta lokakuun Vauva-lehteä. Maija Kangasluoman kirjoitus baby bluesista "Ensimmäiset viikot vain itkin" iski kohdallani. Osa tekstistä oli kuin suoraan suustani. Ensimmäisinä viikkoina vauvan kanssa mieltäni painoivat paniikki, ahdistus ja epätoivo. Odotukseni pakahduttavasta onnen tunteesta petti minut täysin.

Kuten kirjoittajalla, minullakin itku vaani kurkussa jatkuvasti, eikä mikään tuntunut miltään. Tai tuntui, lähinnä ylivoimaiselta. Osansa tuskaan toi alusta asti taistelua ollut imetys. "Päivät matelevat parin tunnin sykleissä, imetyksestä toiseen." Jep. Tosin meillä syklin pituus taisi olla puolesta tunnista tuntiin. Paikkani oli hikoilla sohvalla imetystyynyn alla. Kangasluoman lailla toivoin vain, että poika olisi tämän imetyksen jälkeen edes hetken hiljaa. Haluan olla edes hetken rauhassa.

Mieheni tietysti yritti helpottaa oloani minkä pystyi. Lähti huutavan vauvan kanssa hetkeksi vaunuilemaan tai päästi minut käymään kaupassa. Vauvan poissaolo ahdisti aivan yhtä lailla kuin läsnäolokin. Tähyilin parvekkeella, milloin poika tulee takaisin. Kaupassa kiisin päätöntä vauhtia, ja jo kotipihaan tullessa kuulin päässäni vauvan itkun, joka vain voimistui rappukäytävässä. Todellisuudessa vauva ei edes itkenyt.

Vauvan synnyttyä meillä kävi tietysti vieraita. Ystävät ja sukulaiset jaksoivat ihastella tulokasta. "Eihän tämä edes itke". Eipä juuri sillä hetkellä. Jokainen vieraan suusta tullut vauvan hehkutus tuntui itselleni lähinnä syyttelyltä. Enkö todella ymmärtänyt miten ihana tuo sillä hetkellä lähinnä tunkeilijalta tuntuva ruttukasa on? Onko minussa jotain vikaa? Olenko jo nyt epäonnistunut äitinä? Asiaa ei helpottanut ystäväni, joka sai esikoisensa samoihin aikoihin. Toisin kuin meillä, heillä kaikki tuntui täydelliseltä onnelta alusta asti. Oma tuntemukseni viallisuudestani vain vahvistui. Puuttuuko minulta jokin äiti -geeni?

Kangasluoma kertoo ystävästään, joka oli myös kokenut vauva-alun ahdistavuuden. Se oli helpottanut oloa. Itseltäni tällainen vertaistuki puuttui. Odotin ehkä löytäväni sellaisen vauvatuokioista, joihin raahauduin puoli väkisin. Ei löytynyt. Omia ajatuksiani en uskaltanut edes kertoa ääneen huono äiti -leiman pelossa. Meillä menee ihan hyvin. Valehtelin. Ystäväni, jolla on jo taaperoikäinen poika, puki välillä puolestani sanoiksi ajatuksia, joita en uskaltanut sanoa ääneen. Se helpotti jonkin verran. Minua ei tuomittukaan. Päinvastoin. Sain kuulla muistutuksen, että olen varmasti paras mahdollinen äiti pojalleni. Kiitos.

Kuten Kangasluomakin, mainitsin kerran asiasta neuvolassa. Tai en ehtinyt edes mainitsemaan. Terveydenhoitaja sai vastaukseksi kuulumisten kyselyyn kunnon kyyneltulvan. Ei puhuttu baby bluesista tai masennuksesta. Sain vain kouraani perhetyöntekijän ja neuvolapsykologin yhteystiedot. Perhetyöntekijän apu tuntui minulle vieraalta. En todella halua vierasta henkilöä kotiini hääräämään. Enkä kokenut sellaiselle olevan edes tarvetta. Neuvolapsykologille yritin soittaa. Kesälomalla vielä kaksi viikkoa kertoi vastaaja. Terveydenhoitaja olisi voinut kertoa, että tunteet ovat ihan normaaleja ja ohimeneviä. Olisi auttanut tyhjänpäiväisiä puhelinnumeroita enemmän.

"Niin kuitenkin käy, että samalla kun vauvanhoito rutinoituu ja pieni ihminen tulee tutuksi, myös mieleni käy valoisammaksi", toteaa Kangasluoma. Näin kävi myös minulle. Alun synkät ajatukset vaihtuivat päivä päivältä valoisammaksi. Välillä osasin jo itkeä ihan onnesta. Tällä hetkellä, pojan ollessa hieman yli kolme kuukautta, en tiedä mitään ihanampaa kuin vauvan pehmeän posken suukottelu, ilon kiljahdukset, hymyt, yhteiset juttutuokiot tai koko perhe sohvalla lämpimänä kasana. Vaikka allergian takia meillä on ollut itkuista ja väsynyttä, rakkaus tätä uutta elämää kohtaan kasvaa koko ajan. Tietysti välillä on myös niitä epätoivon hetkiä, mutta uskon, että niitä on loppujen lopuksi kaikilla. Niistä ei ehkä vaan puhuta.

Kuten Kangasluomakin, toivoisin, että baby bluesista puhuttaisiin enemmän. Pumpulin pehmeiden vauvajuttujen rinnalle tarvittaisiin kontrastiksi enemmän tarinoita vauva-arjen vaikeudesta, vaikka kaikki olisi päällisin puolin ihan hyvin. Neuvoloissa pitäisi olla jaossa enemmän tietoa baby bluesista. Se on normaalia, varmasti melko yleistäkin. Negatiivisillekin tunteille tulisi antaa tilansa, syyllisyys vain pahentaa niitä.

Jos toinen lapsi on meille joskus ajankohtainen, uskon selviäväni tunteideni kanssa paremmin. Nyt tiedän niiden olevan ohimeneviä. Vastasyntyneen odotuksen sijaan odotukseni kohdistuisivat ehkä ennemminkin aikaan kuukausi jälkeen synnytyksen. Silloin elämä alkaa pikku hiljaa voittaa.

Meillä on ihana perhe. Kaikesta huolimatta.

Tässä loppuun vielä netistä bongaamani runo, josta itse sain jollain tapaa lohtua kamppaillessani tuntemuksieni kanssa.

Jos en olisi syntynyt
enkä olisi tässä, 
olisinko tyhjä paikka
pilkkopimeässä?

Jos en olisi syntynyt, 
olisinko missä?
Yksinäinen pisara
meren syvyyksissä?

Olisinko tuuli
tai häivähdys hento,
perhosen kepeä 
siivenlento?

Jos en olisi syntynyt,
olisinko tähti,
joka kauas kodistaan
luo ystävänsä lähti?

Jos en olisi syntynyt,
enkä olisi täällä, 
olisinko kaipaus
sydämesi päällä?

Olisinko hellyys, 
kuin pehmeää lunta,
sydämesi
ihanaa unta?

Jep, maitoallergia.

Altistuksen jälkeen poika oksenteli epämääräisesti ja kakka muuttui ripulimaiseksi. Perjantai-iltana alkoi kuitenkin oireista selkein. Tutut kipuitku karjunnat palasivat. Aika todella kultaa muistot. Parisen viikkoa oltiin ilman näitä tuskanhuutoja, ja nyt kummastelin, että onko tää oikeesti näin kauheeta huutoa/tätäkö me jaksettiin viikkoja, jopa kuukausia.

Lauantaina kipuilu vaan jatkui, joten suunnattiin lääkärille. Altistuksen tehnyt lääkäri ei ollut paikalla, joten päädyimme toiselle. Totta kai poika sattui olemaan tyytyväisimmillään juuri lääkärissä. Minähän sitten tietysti kuvailin ja valitin minkä osasin, ja joka toisessa lauseessa vakuuttelin, ettei poika ole kotona ollut tänään yhtään näin tyytyväinen. Tämä johtui ihan altistuksen tehneestä lääkäristä, joka tuntui suhtautuvan aika epäilevästi meidän maitoallergiaan: "Josko se olikin sitä kolmen kuukauden koliikkia?". Ei tosiaan ollut. Tämä toinen lääkäri suhtautui asiaan onneksi paremmin. Joutui vakuuttelemaan minua: "Kyllä me lastenlääkärit teitä vanhempia uskotaan.". Lääkäri kirjoitti B-lausunnon erityiskorvattavuutta varten ja ohjeisti jatkoa. Nyt se siis oli mustaa valkoisella. Meillä on maitoallergia.

Kaikesta huolimatta diagnoosi oli viikonlopun positiivisin asia. Helpotus. En tietenkään olisi toivonut meidän kohdalla mitään allergioita, mutta nyt meillä on syy ja ratkaisu pojan huonoon oloon. Palautuminen altistuksesta vie kuulemman muutamia päiviä. Kun niistä selvitään, toivon, että kipuitkut ovat meillä pääosin historiaa.

Diagnoosia lukuunottamatta tämän viikonlopun olisi voinut jättää välistä. Oma mieli on surkea, pettynyt, ahdistunut, mutta silti vähän kevyempi. Ja huomenna on taas maanantai...

Suolisto-oireinen maitoallergia?

Meillähän ollaan oltu itkuisia alusta alkaen (poika ja välillä äitikin). Ensimmäiset yöt sairaalasta kotiutumisen jälkeen olivat yhtä huutoa. Pääteltiin, että jaahas, onnistuttiin saamaan kolmen kuukauden koliikki vauva. Google oli ahkerassa käytössä epätoivon hetkinä. Keksittiinkin kiikuttaa poika vyöhyketerapiaan, sillä siitä monet olivat saaneet apua koliikkivaivoihin. Taidettiin käydä neljä kertaa, ja jotain taikaa siinä oli. Elo oli hieman rauhallisempaa. Itkuista kyllä edelleen. Siitä alkoikin sitten oma TJ-laskentani kohti kolmen kuukauden etappia, jolloin kaikki varmasti helpottaa.

Mitä lähemmäs tuo maaginen kolme kuukautta tuli, sitä vaikeammaksi meidän elo muuttui. Alusta asti imetyksen ohella käytössä oli korvike. Korvikemerkkejä vekslattiin ees sun taas rauhallisemman arjen toivossa. Ei tulosta. Noin kuukausi sitten meno yltyi liian hurjaksi. Poika huusi kaarella kipuitkua, missään ei ollut hyvä, nukkuminen melkein mahdotonta samoin syöminen ja pulauttelut muuttuivat oksenteluksi. Imetys loppui muututtuaan mahdottomaksi raivoavan pojan kanssa.

Neuvolasta ja muilta ihmisiltä sai kuulla, että toiset vauvat vaan on itkuisempia jne. Lopulta itselle tuli kuitenkin ajatus, ettei se ihan tällaista voinut olla. Varasin ajan lääkäriin. Onneksi meillä on vaakutus, joten saatiin mennä suoraan yksityiselle. Lääkäri käynti oli melkoista sähellystä. Enpä ollut tajunnut varata pidempää aikaa, ja lääkäri ressu yritti tehdä kaikki mahdolliset tutkimuksensa 20 minuutissa...kolme varttiahan siinä kuitenkin meni. Lopputulemana lääkäri ehdotti siirtymistä Nutrilon Pepti korvikkeeseen ja ruokailuvälien pidentämistä vähintään kolmeen tuntiin, jotta ärtynyt suolisto saisi rauhoittua. Siinähän sitten marssin kauppaan ja voi sitä heikotuksen määrää korvikehyllyn edessä...34 euroa purkki!? Ei siinä muu auttanut. Eipä muuten koskaan pitäisi laskea jonkin asian kuukausikustannuksia. Alkaa väkisinkin ahdistaa.

Ensimmäiset yöt Peptin kanssa olivat taas uusi järkytys. Tällä kertaa positiivinen sellainen. Poika veteli unta 7 tuntia putkeen! Taidettiin muutama päivä vaihdon jälkeen onnistua miehen kanssa syömäänki yhtä aikaa, ja tuttava pariskunnan vierailukin onnistui niin, että vieraille pystyi ihan puhumaan vauvan yli huutamisen sijasta. Vau! Lääkäri soitti kuulumisia viikko ruokavalion muutoksen jälkeen. Alkoi puhua maitoaltistuskokeesta. Sitten minulle vasta aukeni, että hei, meidän pojallahan epäillään nyt maitoallergiaa. Mitä ihmettä? Altistus sovittiin parin viikon päähän. Kolmen kuukauden koliikki teoria romukoppaan.

Seuraavana päivänä lääkärin puhelun jälkeen alkoivat taas ongelmat. Tietysti. Pojalla alkoi ihan hirmuiset ja pahanhajuiset ilmavaivat. Kakka muuttui kaikkea muuta kuin terveen hajuiseksi ja näköiseksi. Vihreää savikakkaa, jonka hajulla meinasin ihan itsekin tyrmääntyä. Poika muuttui taas itkuiseksi ja yöt menivät täysin pieleen. Samoin päiväunet. Uutta puhelua lääkäriin, että mitäs nyt. No tietysti, korvike taas kerran vaihtoon. Tällä kertaa Nutramigen käyttöön. Ja taas heikotti; 30euroa purkki, puolet pienempi kuin Nutrilon. Hinnan tuplaus siis.

Samaan aikaan Nutramigenin aloituksen kanssa osui tietenkin rokotukset. Rota. Pulautukset lisääntyivät ja kakkaa alkoi ilmestyä joka vaippaan. Peppu muuttui kipeän punaiseksi. Muuten poika kuitenkin tuli tyytyväisemmäksi, ja kakat alkoivat näyttää ja haista terveemmiltä. Johtopäätöksenä, että korvike sopii aikasempaan paremmin, mutta rota-rokotuksen aiheuttamat sivuoireet häiritsevät todellisen tilanteen näkemistä. Olin jo varma, että maitoaltistus siirtyy. Ei onneksi.

Tänään sitten oltiin altistuskokeessa. Altistuksen aikana ei tullut selkeitä iho-oireita. Niitä ei kyllä odotettukaan, kun poika oireillut vain suolistolla. Nyt määräyksenä jatkaa altistusta kotona huomisesta eteenpäin tavallisella maitokorvikkeella oirepäiväkirjaa täytellen. Viikon päästä kontrolliaika, jollei ennen tule selkeitä oireita. Hirvittää. Rotan aiheuttamat oireet ovat helpottamassa ja nyt sitten pitäisi kiusata raukkaa maidolla. Vaivasta toiseen. Pari tuntia altistuksen jälkeen tuli jo ensimmäinen oksennuspuklu, muuten ei merkittäviä oireita.

Korvikevaihdokset, rokotukset, altistus. Pojan suolisto on joutunut jatkuvaan muutostilaan ja lisää luvassa. Toivon niin, että tämä kiusaaminen loppuisi, ja saataisiin selkeät allergiaoireet, diagnoosi ja oikea korvike. Jos näin käy, hyvällä tuurilla saadaan pojan elimistö tasapainoon parin viikon sisään. Hitto miten pitkä aika. Toistaiseksi kuitenkin TJ tuntematon.

Meidän maitobaari. Mitä sais olla?

Kymmenen asiaa, jotka sinun tulee tietää elämästä.

Eilisellä kauppareissulla vastaani tuli postikortti, joka näiden kaikkien karujen käpyjen keskellä suorastaan huusi minua:

Useampi kohta kolahtaa ainakin minuun. Erityisesti 4, 5, 6 ja 9. Entäs suhun?

Taidanpa yrittää tsempata noissa osioissa edes hetken. Hellittäisköhän tää hiukan kireää tunnelma täällä kotona. Kenties.

Yhtä kaikki. Kortin paikka on nyt meidän jääkaapin ovessa. Josko siitä tarttuisi jotain kaikille ko. ovea käyttäville.