keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Viisivuotissuunnitelmia

Äitiyslomalla oleminen on uskomattoman kiireistä. Ainakin minulla. Blogi on elänyt hiljaiseloa, ja ihan vaan siksi, että en ole löytänyt aikaa kirjoittamiseen. Nyt Yle Areena teki tenän, eikä päästänyt minua katsomaan viime viikon kehistysvammais-iltaa, joten jäipä sopiva rako kirjoitella. 

Kohta on jo maaliskuu ja tuntuu, että vasta hetki sitten palauduttiin joulunvietosta, huh. Opiskelua, asunnon etsintää vajaan 200 kilometrin päästä, allergioita, lääkäreitä (eläin ja ihmis) ja yritys olla ihan hyvä äiti ja siedettävä puoliso. Vähemmästäkin on aikataulut tiukilla, ja toisaalta jaksaminen. Loppujen lopuksi olen kuitenkin pärjännyt aika hyvin. Jos laskisin vaatimusrimaani hieman, voisin sanoa jopa, että kiitettävästi. 

Meillä eletään jälleen kerran muutosten vuotta (onko meillä muita ollutkaan?). Syyskuussa aloitan vihdoin erityispedagogiikan opintoni kokopäiväisesti. Odotan sitä todella. Opintojen aloittaminen tuo kuitenkin tullessaan muutakin. On muutettava toisella paikkakunnalle, löydettävä koti, laitettava poika päiväkotiin ja talouttakin pitää budjetoida uudelleen. Oikeastaan luovuttava melkein kaikesta vanhasta mitä on jäänyt jäljelle pojan syntymän mullistusten jälkeen. "Uusi elämä" tuntuu kutkuttavan jännittävältä, mutta yhtä aikaa hermostuttavalta ja haikealta. Toisinaan ihan yllätyn miten olen kiintynyt nykyiseen asuinpaikkakuntaamme. Täällä on tapahtunut niin paljon, mutta kuitenkin lyhyessä ajassa. 

Viisi vuotta sitten muutin tänne intoa puhkuen ja pää täynnä suunnitelmia, unelmia. Näihin suunnitelmiin ja unelmiin ei kuulunut aviomies, lapsi, työskentely kehitysvammaisten saatika lasten parissa, vielä vähemmän ajatus kasvatustieteiden opiskelusta. Silloin päämääräni oli valmistua rakennusinsinööriksi, viettää opiskelijaelämää, ehkä pysyä silloisen poikaystäväni kanssa yhdessä. Taisin olla niihin aikoihin vielä sitä mieltä, että en ikinä halua työskennellä lasten parissa, en ehkä halunnut omiakaan. Ihan ihmeellistä miten se elämä kuljettelee. 

Nyt pää on taas täynnä unelmia ja suunnitelmia seuraavaksi viideksi vuodeksi. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, mistä itseni löydän taas viisi vuotta vanhempana. Onko suunnitelmissa ja unelmissa siis loppujen lopuksi mitään järkeä? On. Ne kantavat eteenpäin, vievät uusiin tilanteisiin, kasvattavat ja opettavat, vaikka asiat menisivät aivan päinvastoin kuin on ajatellut. 

Viisi vuotta sitten en olisi uskonut missä olen nyt. Tässä kuitenkin olen epäonnistumisten ja pettymysten kautta. Jokainen niistä oli tarkoituksellinen. En voi olla päättämättä tätä kirjoitusta jopa kliseisiin sanoihin: Kaikella on tarkoituksensa. Sillä ajatuksella jatkan eteenpäin, seuraavatkin viisi vuotta.