Tämä blogi alkaa olla yhtä allergiaruikutusta, mutta näiden asioiden ympärillä meidän elämä pyörii tällä hetkellä. Ikävä kyllä.
Maanantaina käytiin allergiakontrollissa. En tiedä mitä odotin, mutta käynnin jälkeen pää oli taas yhtä sotkua. Eihän näihin pulmiin kukaan voi antaa oikeaa ongelman poistavaa ratkaisua. Lääkäri otti meidät onneksi tosissaan (näitäkin on, jotka eivät suolisto-oireita ota vakavissaan). Kuunteli tarkasti tilanteen tähän asti, ja teki selväksi, ettei jäädä näiden kanssa yksin. Ainakin kaksi puhelinsoittoa tulossa ennen joulua, ja joulun jälkeen taas uusi käynti, jollei aikaisemmin tule tarvetta. (Onneksi meillä on se vakuutus!!).
Saatiin selkeä lista, jonka mukaan lähdettäisiin etsimään sopivia ruoka-aineita. Ruokamääriä ei edes yritetä nyt kasvattaa, vaan totuttaa suolistoa uusiin ruokiin. Tulevaisuudessa aloitetaan luultavammin sopivien etsiminen rotaatiolla. Kunhan löydettäis edes joku ruoka-aine pohjalle. Otettiin myös verikokeita, jos pojan elimistössä on muuten nyt jotain pielessä kun ei ota mitään vastaan.
Tiistaina keiteltiin sitten riisipuuroa Risenta-jauhoista. Aamupäivästä pojalle annettiin teelusikkallinen. Ja kuinkas sitten kävikään...iltaa kohden lisääntyvää kakkailua, ja illan viimeisen vaipan sisältö oli limaa ja verta. Se siitä kokeilusta. Eilinen päivä meni kakkailuksi. Peppu paloi rikki ja poika oli väsynyt. Pelkällä korvikkeella jatketaan taas ainakin perjantaihin asti.
En osannut alussa kuvitella miten raskasta tämä voi olla. Yöt menee surkeasti ja viimeisetkin energian rippeet käytetään allergia-asioihin. Tämä kuulemman helpottaa. Ajan kanssa tähän kuulemman tottuu. Olen kai osittain jo tottunutkin. Tällä hetkellä kuitenkin inhoan väsynyttä, laiskaa ja valittavaa itseäni. Haluaisin olla sellainen ihana kotona puuhaileva iloinen äiti. Ehkä vielä joskus olenkin. Onneksi lähitulevaisuudessa häämöttää muutama juttu ilman poikaa. Välillä tunnen itseni itsekkääksi niistäkin, ehkä keskivertoa huonommaksi äidiksi. Ne kuitenkin ovat tällä hetkellä niitä voimaannuttavia juttuja, joiden avulla ajatukset saa välillä muihin asioihin. Pojan kanssa ollessa se onnistuu harvemmin, sillä syöminen nyt vaan näyttelee melko isoa roolia arjessa.
Vertaistuki on ollut korvaamatonta. Ei kukaan ymmärrä tätä turhautuneisuutta, jollei ole itse kokenut. En osannut itsekään ymmärtää. Nyt se kuitenkin konkretisoituu päivä päivältä. Toisaalta välillä luen kauhulla muiden äitien juttuja. Tämä voi mennä vielä paljon pahemmaksikin.
Poika onneksi on kiukuttelevasta masusta huolimatta pääosin iloinen höpöttelijä. Maailman ihanin!
