Viisivuotissuunnitelmia

Äitiyslomalla oleminen on uskomattoman kiireistä. Ainakin minulla. Blogi on elänyt hiljaiseloa, ja ihan vaan siksi, että en ole löytänyt aikaa kirjoittamiseen. Nyt Yle Areena teki tenän, eikä päästänyt minua katsomaan viime viikon kehistysvammais-iltaa, joten jäipä sopiva rako kirjoitella. 

Kohta on jo maaliskuu ja tuntuu, että vasta hetki sitten palauduttiin joulunvietosta, huh. Opiskelua, asunnon etsintää vajaan 200 kilometrin päästä, allergioita, lääkäreitä (eläin ja ihmis) ja yritys olla ihan hyvä äiti ja siedettävä puoliso. Vähemmästäkin on aikataulut tiukilla, ja toisaalta jaksaminen. Loppujen lopuksi olen kuitenkin pärjännyt aika hyvin. Jos laskisin vaatimusrimaani hieman, voisin sanoa jopa, että kiitettävästi. 

Meillä eletään jälleen kerran muutosten vuotta (onko meillä muita ollutkaan?). Syyskuussa aloitan vihdoin erityispedagogiikan opintoni kokopäiväisesti. Odotan sitä todella. Opintojen aloittaminen tuo kuitenkin tullessaan muutakin. On muutettava toisella paikkakunnalle, löydettävä koti, laitettava poika päiväkotiin ja talouttakin pitää budjetoida uudelleen. Oikeastaan luovuttava melkein kaikesta vanhasta mitä on jäänyt jäljelle pojan syntymän mullistusten jälkeen. "Uusi elämä" tuntuu kutkuttavan jännittävältä, mutta yhtä aikaa hermostuttavalta ja haikealta. Toisinaan ihan yllätyn miten olen kiintynyt nykyiseen asuinpaikkakuntaamme. Täällä on tapahtunut niin paljon, mutta kuitenkin lyhyessä ajassa. 

Viisi vuotta sitten muutin tänne intoa puhkuen ja pää täynnä suunnitelmia, unelmia. Näihin suunnitelmiin ja unelmiin ei kuulunut aviomies, lapsi, työskentely kehitysvammaisten saatika lasten parissa, vielä vähemmän ajatus kasvatustieteiden opiskelusta. Silloin päämääräni oli valmistua rakennusinsinööriksi, viettää opiskelijaelämää, ehkä pysyä silloisen poikaystäväni kanssa yhdessä. Taisin olla niihin aikoihin vielä sitä mieltä, että en ikinä halua työskennellä lasten parissa, en ehkä halunnut omiakaan. Ihan ihmeellistä miten se elämä kuljettelee. 

Nyt pää on taas täynnä unelmia ja suunnitelmia seuraavaksi viideksi vuodeksi. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, mistä itseni löydän taas viisi vuotta vanhempana. Onko suunnitelmissa ja unelmissa siis loppujen lopuksi mitään järkeä? On. Ne kantavat eteenpäin, vievät uusiin tilanteisiin, kasvattavat ja opettavat, vaikka asiat menisivät aivan päinvastoin kuin on ajatellut. 

Viisi vuotta sitten en olisi uskonut missä olen nyt. Tässä kuitenkin olen epäonnistumisten ja pettymysten kautta. Jokainen niistä oli tarkoituksellinen. En voi olla päättämättä tätä kirjoitusta jopa kliseisiin sanoihin: Kaikella on tarkoituksensa. Sillä ajatuksella jatkan eteenpäin, seuraavatkin viisi vuotta.

Meille, joilla on kaikki.

Loppuvuosi 2014

Nyt on ollut melkoista hiljaiseloa, mutta aika ja voimat on ollut vähissä, melkein lopussa. Allergiapyöritys pojan kanssa jatkuu jatkumistaan. Lääkärissä on juostu noin kerta viikkoon. Nyt Nutramigen on vaihtunut Neocateen ja ruoka-aine metsästykset jätettiin hetkeksi tauolle. Tuloksena rauhoittunut suolisto, ehkä ensimmäistä kertaa pojan kuuden kuukauden mittaisen elämän aikana. Seesteistä suolistoa taisi kestää pari viikkoa. Sitten tuli  vatsatauti ja Neocate Spoon kokeilu. Tasapaino järkkyi. Juuri kun piti ottaa bataatti kokeiluun. Nyt taas tasapainotellaan, jotta päästäisiin kokeilemaan uutta. Batatti odottaa jääkaapissa...mahtaakohan mennä huonoksi ennen kuin päästään siihen käsiksi.

Edellä mainitut asiat ovat valvottujen öiden lisäksi saaneet jaksamisen aika vähiin. Silti onnistuin puristamaan itsestäni Erityispedagogiikan perusteet esseen ajoissa. En oikein itsekään uskonut, että siinä kaiken keskellä onnistun, mutta taas todistin itselleni, että pystyy kun vaan tahtoo. Olo oli kevyt muutaman tunnin palautuksen jälkeen kunnes tutustuin seuraavan jakson tenttimateriaaliin...350 sivua luettavaa. Aika ok määrä, mutta ENGLANNIKSI?! Huh. Taas haastan itseäni. Katsotaan kuinka käy.

Viime vuoden lopusta ei ole paljoa muuta kerrottavaa. Edelleenkään äitiyslomalla oleminen ei ole haaveilemaani stressitöntä kotoilua, mutta tähänkin alkaa tottua. Nyt vuosi on jo vaihtunut ja tiedän tämänkin olevan täynnä haasteita ja muutoksia. Osaa odotan innolla, osaa pienoisella kauhulla. Uuden vuoden lupauksia en tee, sillä en ole kai koskaan kuullut niiden pitävän. Voisin kuitenkin yrittää ottaa rennommin. Asiat tapahtuvat kuitenkin. 

Allergiaruikutus se vaan jatkuu...

Tämä blogi alkaa olla yhtä allergiaruikutusta, mutta näiden asioiden ympärillä meidän elämä pyörii tällä hetkellä. Ikävä kyllä.

Maanantaina käytiin allergiakontrollissa. En tiedä mitä odotin, mutta käynnin jälkeen pää oli taas yhtä sotkua. Eihän näihin pulmiin kukaan voi antaa oikeaa ongelman poistavaa ratkaisua. Lääkäri otti meidät onneksi tosissaan (näitäkin on, jotka eivät suolisto-oireita ota vakavissaan). Kuunteli tarkasti tilanteen tähän asti, ja teki selväksi, ettei jäädä näiden kanssa yksin. Ainakin kaksi puhelinsoittoa tulossa ennen joulua, ja joulun jälkeen taas uusi käynti, jollei aikaisemmin tule tarvetta. (Onneksi meillä on se vakuutus!!).

Saatiin selkeä lista, jonka mukaan lähdettäisiin etsimään sopivia ruoka-aineita. Ruokamääriä ei edes yritetä nyt kasvattaa, vaan totuttaa suolistoa uusiin ruokiin. Tulevaisuudessa aloitetaan luultavammin sopivien etsiminen rotaatiolla. Kunhan löydettäis edes joku ruoka-aine pohjalle. Otettiin myös verikokeita, jos pojan elimistössä on muuten nyt jotain pielessä kun ei ota mitään vastaan.

Tiistaina keiteltiin sitten riisipuuroa Risenta-jauhoista. Aamupäivästä pojalle annettiin teelusikkallinen. Ja kuinkas sitten kävikään...iltaa kohden lisääntyvää kakkailua, ja illan viimeisen vaipan sisältö oli limaa ja verta. Se siitä kokeilusta. Eilinen päivä meni kakkailuksi. Peppu paloi rikki ja poika oli väsynyt. Pelkällä korvikkeella jatketaan taas ainakin perjantaihin asti.

En osannut alussa kuvitella miten raskasta tämä voi olla. Yöt menee surkeasti ja viimeisetkin energian rippeet käytetään allergia-asioihin. Tämä kuulemman helpottaa. Ajan kanssa tähän kuulemman tottuu. Olen kai osittain jo tottunutkin. Tällä hetkellä kuitenkin inhoan väsynyttä, laiskaa ja valittavaa itseäni. Haluaisin olla sellainen ihana kotona puuhaileva iloinen äiti. Ehkä vielä joskus olenkin. Onneksi lähitulevaisuudessa häämöttää muutama juttu ilman poikaa. Välillä tunnen itseni itsekkääksi niistäkin, ehkä keskivertoa huonommaksi äidiksi. Ne kuitenkin ovat tällä hetkellä niitä voimaannuttavia juttuja, joiden avulla ajatukset saa välillä muihin asioihin. Pojan kanssa ollessa se onnistuu harvemmin, sillä syöminen nyt vaan näyttelee melko isoa roolia arjessa.

Vertaistuki on ollut korvaamatonta. Ei kukaan ymmärrä tätä turhautuneisuutta, jollei ole itse kokenut. En osannut itsekään ymmärtää. Nyt se kuitenkin konkretisoituu päivä päivältä. Toisaalta välillä luen kauhulla muiden äitien juttuja. Tämä voi mennä vielä paljon pahemmaksikin.

Poika onneksi on kiukuttelevasta masusta huolimatta pääosin iloinen höpöttelijä. Maailman ihanin!

Allergiaelämää vol. 3

Maissikin näyttää kaatuvan pojan ruokavaliosta. Ainoa sopivaksi luultu kiinteä. Takaisin lähtöruutuun...

Kolme viikkoa syötiin aikas laihaa maissipuuroa. Kahtena päivänä keitettiin pussin ohjeen mukaista ja lopputulos: kakkaa, puklua, hieman ihottumaa, peppu rikki, eilinen ilta oksentamista ja tänään itkuinen ja kipeän oloinen poika. Äitikin on kahta jälkimmäistä (paitsi poika). Tuntuu uskomattoman lannistavalta. Miten voi mennä näin? 

Noh, pelkällä korvikkeella jälleen. Menekki tuntuu vaan vähentyneen...

Tämä päivä menee sohvan nurkassa sylitellen. Kerätään taas sisua seuraaviin kokeiluihin. 

"Muristellaan murheenmurut,

sirpaleet ja sydänsurut

Litistetään lusikalla lyttyyn

- sitten pudotetaan lytyt pyttyyn"

                                 -Heli Pukki-

Allergiaelämää vol. 2

Nyt tämä alkaa pahasti mennä suuntaan, jota kauhulla pelkäsin pari kuukautta sitten. Nimittäin pojan allergiat. Maissipuuro on edelleen ainut ruokavalioon saatu laajennus korvikkeen lisäksi.

Se päärynä taisi kaatua seuraavana päivänä sen jälkeen kun täällä kirjoittelin, että taitaa sopia. Pojalle nousi ihottumaa leukaan ja poskiin, puklaillu lisääntyi sen verran, että pyykkivuori oli lähteä hallinnasta. Lisäksi pissaaminen lisääntyi hurjasti. Vaippojen imuteho ei meinannut riittää. 

Päärynästä toivuttiin nelisen päivää ja viikonloppuna kokeiluun otettiin mustikka. Ensimmäisen päivän (1tl) yö oli levoton. Seuraavana päivänä sitten jo oksennettiinkin kaaressa. Lisäksi se pieni määrä mitä meni vatsaan asti tuli suoliston läpi sulamattomana. Siis täysin samanlaisena kuin oli mennyt sisällekin. Toinenkin yö meni levottomasti. Tosin eihän tässä voi olla varma valvottiko alaikenestä pilkistävä hammas vaiko vatsanväänteet. Helppoa hei. Joka tapauksessa ainakin vielä eilen vatsa toimi vilkkaammin ja ilmavaivoja oli normaalia enemmän.

Kävipä tässä taannoin niinkin, että tämä äiti unohti hetkeksi poikansa olevan allerginen. Lykkäsin pojan käteen porkkanatikun sen enempää ajattelematta, kun tuntui ikenet kutisevan. Hetken sitä imeskeli ja tuntu saavan suuhunsa hyvää makua. Eipä olisi kannattanut. Hetkeä myöhemmin oksenneltiin sen päivän ruokasaalis ulos. Ei siis varmaan kokeilla porkkanaakaan hetkeen. 

Täytyy kyllä sanoa, että on aika stressaavaa ja ahdistavaa. Sopivia ruoka-aineita pitäisi löytää, mutta uusien kokeilu on hermostuttavaa puuhaa. Se kokeilu kun vielä kestää aina viikon kerrallaan. Jos sopii niin viikko samaa, jollei niin tilanteen rauhoittaminen vie aina sen 3-4 päivää. Kunpa voisi ennalta tietää, että jokin sopii. Hieman jopa kateellisena tulee luettua muiden suunnillen samanikäisten vauvojen äitien juttuja soseiden syömisestä. Sitä vaan haetaan kaupasta purkki tai kokkaillaan jonkin vauvan ruokareseptin mukaan eri ruoka-aineita sekoittaen. Tuntuu omasta näkökulmastani todella höveliltä toiminnalta. Itse kykin sosepurkkien edessä silmät sirrillään lukemassa ainesosaluetteloita ja totean, että ei, sellaisia purkkeja, joissa olisi vain yhtä ruoka-ainetta ei ole tullut yhtään lisää sitten viime käynnin. Sitten tutkaillaan kotona nenä kiinni ruudussa, että mitä seuraavaksi uskaltaisi kokeilla. Suorastaan ikävää, että jokainen lapsi on näissäkin asioissa niin yksilö. Ei auta kokeilla samaa kaavaa kuin jokin toinen perhe samassa tilanteessa. Allergioissa ei tunnu olevan mitään logiikkaa. 

Teff, amarantti, puolukka, mustaviinimarja, jamssi, mustajuuri, avokado, persimon, aprikoosi, kvinoa, ananaskirsikka...Vinkkejä, joita olen saanut muilta allergisten äideiltä. Puolia en ole edes itse maistanut. Jos kuitenkin seuraavaksi riisipuuro. Arvotaan tuolta listalta sitten sitä seuraava. Vaiko toisin päin. En tiedä. Toivutaan ensin mustikasta. 

Puuroa ja päärynää

Nyt se on sitten aloitettu! Nimittäin kiinteiden maistelu. Viikko sitten keiteltiin ensimmäiset puurot Risenta -maissijauhoista. Ensimmäiset syömiskerrat olivat melkoisen sottaisaa puuhaa. Puuroa päätyi enemmän muualle kuin suuhun. Yllättävän nopeasti poika kuitenkin tajusi suuhun lusikoitavan massan olevan ruokaa, joten se kannattaa nielaista. Tämän oivalluksen jälkeen syömiset ovat sujuneet oikein mallikkaasti. Poika on suorastaan täpinöissään lusikan lähestyessä suuta.

Kun pohjalla on jo yksi allergia on perusteltua aloittaa kiinteiden maistelu jo neljän kuukauden ikäisenä hitaasti ruoka-aineita lisäillen. Meidän kohdalla kiinteiden kimppuun patistaa myös korvikemaidon heikko menekki. Maitoa menee päivässä edelleen vain noin 700ml. Rohkeus ei ihan riittänyt aloittaa perinteisesti perunalla, vaan meillä edetään mahdollisimman allergianeutraaleilla ruoka-aineilla (jos sellaisia nyt edes on...). Nyt maissin rinnalla on maisteltu parin päivän ajan päärynää. Kumpikin tuntuu tällä hetkellä sopivan. Tosin pojan allergiaoireet ovat aina tulleet vasta 3-4. päivänä, joten päärynän kohdalla en uskalla vielä riemuita. Uusien ruoka-aineiden lisääminen tapahtuu joka tapauksessa tahdilla yksi uusi per viikko. Seuraavaksi suunnitteilla olisi lisätä jokin kasvis. Bataatti, kesäkurpitsa tai kukkakaali ovat tällä hetkellä mielessä pyöriviä vaihtoehtoja. Maissipuuron rinnalle olisi lähitulevaisuudessa ajatuksissa kokeilla myös Holle riisivelliä tai Muksun riisipuuroa.